Tuesday, May 24, 2016

Jonas Hassen Khemiri, Kaikki se mitä en muista


Kirjailija: Jonas Hassen Khemiri
Teos: Kaikki se mitä en muista (2016)
Kustantaja: Johnny Kniga
Alkuperäisteos: Allt jag inte minns (2015)
Suomentaja: Tarja Lipponen
Sivuja: 291
Oma kappaleeni: 
Lahja kirjailijan haastattelutilaisuudesta

Jos minulta kysytään oliko helppo- vai vaikealukuinen, vastaan: Molempia. Kerronta etenee lyhyinä haastattelupätkinä, kun auto-onnettomuudessa kuolleen Samuelin tunteneet ihmiset kertovat tapahtumista ja taustoista ja Samuelista itsestään. Khemirin (ja kääntäjän) kieli soljuu yksinkertaisena, mukavalukuisena, mutta minäkerronta ei aina selkeästi paljasta kuka kulloinkin puhuu. Lukija joutuu näkemään vaivaa jos tahtoo selvittää sen. Toinen taktiikka on keskittyä siihen mitä sanotaan ja edetä sitä kautta. Yritin käyttää molempia keinoja. Enimmäkseen kuitenkin vain nautin lukemisesta, ja tuumailin mitä tuumailin jutun edetessä. Kokosin kuin 5000 palan palapeliä, josta 1000 palaa puuttui ja täytyi arvailla loput. 

Teos sai parhaan ruotsalaisen kaunokirjallisen teoksen palkinnon vuonna 2015. Kaikki mitä en muista on moniulotteinen punos. Genre ei ihan selvä; muistuttaa dekkaria, on psykologinen, vahvasti myös yhteiskunnallinen ja oman aikansa kuva. 

Ellette ole lukeneet, katsokaa esittelyteksti täältä: 


(Sivu 56) "Yhtenä iltana puhuimme nimistä ja Samuel kertoi että hänestä tuli Samuel, koska hänen isänsä halusi niin. Isä oli alkanut tajuta, miten työnantajat ja vuokranantajat suhtautuivat ulkomaisiin nimiin. Eikä isä halunnut pojalleen samaa kohtaloa. "Mikä susta muuten olisi tullut?" kysyin. Samuel hymyili ja antoi esimerkkejä, joita ei voinut lausua, jos ei osannut rykäistä kesken sanan, kahdesti. Nimiä, jotka alkoivat h-äänteellä syvältä vatsanpohjasta. Nimiä, jotka kuulostivat aivastukselta tai rimmasivat ainakin kahden solvauksen kanssa."

Minua tarina kiinnosti luultavasti eniten siksi että siinä liikuttiin monikulttuurisuuden ja toisen polven maahanmuuttajien parissa. Vieraat kielet ja ulkomaalaiset ovat aina vetäneet minua puoleensa. Kuuluvat sekä työhöni että vapaa-aikaani. Toiseksi pidän Ruotsista ja ruotsin kielestä. Ei mutta sittenkin taisin kaikken eniten viehättyä ihmisen psykologian pohtimisesta; millaiset havaintokykymme ovat, miten huonosti tai hyvin ihmisen muisti toimii, mitä kukin panee merkille päivän tapahtumista ja elämäänsä sivuavista henkilöistä. Miten luotettava todistaja meistä kukin olisi oikeudessa rikoksen nähtyään?

Näkivätkö kaikki Samuelin eri tavalla, omista lähtökohdistaan, vai muuntuiko ja mukautuiko hän kuin kameleontti sen mukaan kenen seurassa kulloinkin oli? Kirjailija kehittelee hyvin kiinnostavasti tuota aihetta. Tokihan meistä jokainen käyttäytyy hiukan eri tavalla eri ihmisten seurassa, mutta ei kai ihan kameleontiksi asti. Joku huomautti asiasta Samuelille, mistä seurasi itsetutkistelua.

Muistiin viitataan monin paikoin. Oman lisänsä tuo Samuelin muistisairas isoäiti. Lukija voi tuumailla mitä hänelle jää mieleen kun kirja on luettu. Minä pääsin loppuun perjantaina muutama päivä sitten. Muistan pikkujuttuja kuten vadelmaveneet (joita en ole koskaan maistanut enkä edes nähnyt, voisinkin googlata, yritän muistaa), tutun sanonnan, jonka olen kauan sitten oppinut ruotsiksi, mahdollisesti Peppi Pitkätossusta: "Allt får man höra innan öronen faller av." eli "Paljon saa kuulla ennen kuin korvat putoavat päästä." (sivu 168) Senkin muistan kun käveltiin Ringvägeniä pitkin. Ei muuten mutta Meri-tätini asuu Tukholmassa Ringvägenillä. 

Sitten isompia juttuja. Pohdin lukiessa, ja huomaan ajatusteni palaavan jälkikäteenkin siihen millaista on olla ulkomaalaistaustainen ja selvästi erinäköinen kuin kantaväestö maassa kuin maassa. Ennakkoluuloja, muukalaisvihaa, oudoksuntaa, syrjintää. Elämistä kahden kulttuurin välissä jos perheessä pidetään yllä vanhan maan tapoja ja ruotsalainen yhteiskunta onkin joissakin suhteissa niistä poikkeava. Lapset ja vanhemmat, miehet ja naiset. Kielimuuri kun tulee ummikkona maahan. 

(Sivu 171 - 172) Laide soittaa Zainabille ja kertoo löytäneensä tälle asuinpaikan:

"Se ei maksa mitään. Voitte asua siellä ilmaiseksi. Siellä olette te ja nainen nimeltä Nihad. Zainad vaikeni, ei kiitellyt, vaan vaikeni. Hän oli hiljaa puoli minuuttia... Sen jälkeen hän kulutti viisi minuuttia ylistääkseen Allahia, kaikkivaltiasta, laupiasta, armeliasta, häntä joka hallitsee ylösnousemuksen päivinä, ohjaa oikealle tielle, maailman herraa, mahtavaa ja ylistettyä ja anteeksiantavaa. Ja täytyy myöntää että oli vähän erikoista kuulla hänen ylistävän ja kiittävän jumalaa, johon itse en uskonut. Minuahan hänen olisi ollut ensi sijassa kiittäminen ja toisekseen Samuelia. Lopetimme puhelun ja soitin Nihadille, joka ulvoi ilosta ja suuteli puhelinta, kunnes se kolahti lattialle."

Miksi Samuel kuoli? Oliko se itsemurha? Odotin saavani tietää ratkaisun, mutta oikeastaan lopputulema ei tuntunut niinkään tärkeältä. Merkityksekkäät asiat nousivat esiin matkan varrella, eri kertojia kuunnellessa. Sellaiset asiat, jotka pysäyttävät miettimään. Kuten se miksi isä ei opettanut pojalleen omaa äidinkieltään arabiaa. Siksi että poika ei joutuisi huonoon seuraan. 

Mitä itse muistan selvimmin Khemirin tekstistä? Unohtuuko kaikki vai jääkö jotain pysyvästi muistiin? Lainaan tähän otteen, jota en voi lakata pohtimasta. Oltiin sitten Ruotsissa tai Suomessa, tämä lienee monen kylmä karu tunne ja kokemus:

(Sivu 88) ... Tukholma on maailman ainoa kaupunki, jossa sylilapset oppivat kaihtamaan muiden katsetta. Sen huomaa tarkastelemalla muualla varttuneita lapsia. Kun he tulevat Tukholmaan, he luulevat, että heille leperrellään metrossa, he räpyttelevät silmäripsiä, tarjoavat tuttia koiralle, mutta muut matkustajat panevat heidät aikailematta ruotuun. Yksikään katse ei kohoa puhelimesta, hymyyn ei tule vastausta. Ihmiset ovat kuin muumioita, suolapatsaita matkustamassa edestakaisin, töihin, töistä kotiin..." 

Kolahti itseenikin. Olen keskivertoa seurallisempi ja ulospäin suuntautunut. Olen se joka avaa keskustelun tuntemattomien kanssa kutsuilla ja muissa tilaisuuksissa. Monet kerrat minut on pantu ruotuun. Hymyyn ei vastata, keskustelu jää melkeinpä yksinpuheluksi. Ihmettelen kanssaihmisten tuppisuista käytöstä. Olen hiljaa itsekin kun tuollaista tapahtuu. Pidättyväisyys menettelee, mutta täysi hiljaisuus ja vaikeneminen järkyttää. Siinä tuntee itsensä idiootiksi. Pitää mennä sivuun istumaan ja häpeämään. Vai pitäisikö niiden muiden hävetä?  


Aivan verraton teos. Kiitos kustantajalle kutsusta kirjailijatapaamiseen, johon Khemiri itse matkusti Ruotsista. Yleisradion Petter Lindberg haastatteli ruotsiksi ja tulkkasi suomeksi. Kiitos kirjasta, jonka sieltä sain lahjaksi. Antoisa lukukokemus, jota edelleen sulattelen. 

Saturday, May 21, 2016

Puutarha kukkii taas


Kukoistus alkoi äkkiä kun lämpöaalto yllätti toukokuussa.

Pikkusydän.


                                         Särkynyt sydän. Uskomattoman kaunis.


                                              Narsissi. Väri: "paistettu muna".


                          Sammalleimu. Aniliininpunainen on yksi lempiväreistäni.

                                    Kaneliomenassa on kukkia ja nuppuja, hauskoja sykeröitä.

Thursday, May 19, 2016

Aseman lähellä kesäisenä päivänä


Helsingin Rautatientorilla on aina jotain nähtävää. Sain juuri kameran esiin kun symppis Korkeasaaren eläintarhan bussi lähti liikkeelle. Oma heijastukseni mukana otoksessa. Olenko apina vai kissaeläin?


Ateneumin taidemuseo. Kuljin tuolta kauimmaisen pään ovesta silloin kun opetin kieliä museovalvojille. Autojen ja bussien kohina hukutti ovipuhelimesta kuuluvan kehoituksen tulla sisään ja jouduin kurkottamaan siihen puhuakseni, eli kahdella tavalla hankalaa. Rakennus on komea ja opetustyöni aikanaan jännittävä. Taidetta, yleisöpalvelua ja opastamista englanniksi ja ruotsiksi.



Tässä kävelin rautatieasemaa kohti Kaisaniemenkadulta. Rakennusta kelpaa katsella mistä suunnasta tahansa. Aina tekee vaikutuksen.


Enpä ollut koskaan tullut katsahtaneeksi tämän kadun nimikylttiä, vaikka olen tuosta monestikin oikaissut junalle yliopistovuosina. Itäinen teatterikuja. Kansallisteatterin takana, tai oikeastaan sivussa. Sopiva nimi. Huomasin ilahtuvani. Kesäisessä Hesassa riittää ihmeteltävää ja ihailtavaa. Hauskaa kotiseutumatkailua.



Monday, May 16, 2016

Jonas Hassen Khemirin haastattelu


"Viikon kohokohta, kuin palkinto kevätkauden puurtamisesta", ajattelin, kun pääsin osalllistumaan loistavan ruotsalaisen kirjailijan tapaamiseen. Puheena oli hänen taidokas romaaninsa Kaikki se mitä en muista (Allt jag inte minns), Johnny Knigan kustantama. Kirja sisältää mosaiikkimaista tarinaa ja pohdintaa rakkaudesta, ihmisestä, petoksesta ja lukemattomista muista teemoista. Luen sitä parhaillaan äärettömän kiinnostuneena. Kirjailijan tausta on ruotsalaistunisialainen. Tämä ei ole varsinainen maahanmuuttajatarina, mutta siitä saa aavistuksen ulkomaalaisena, tai vierasmaalaisen näköisenä olon eri puolista. 


Petter Lindberg (yleisradiosta) haastatteli Khemiriä ruotsiksi 
ja raportoi yleisölle osia kirjailijan vastauksista suomeksi.
Luulen että meistä suurin osa pystyi kaikkea seuraamaan.
Eläköön pakkoruotsi. (Saa lukea sarkastisesti jos siltä tuntuu.)


Tässä odoteltiin tilaisuutta alkavaksi. Takana Hufvudstadsladetin toimittaja. Oikealla viestintäpäällikkö Vilja Perttola, ja hänen vieressään nuori nainen, joka kirjoittaa kirjojen kuvauksia #kirjan sivuille. Enpä olisi uskonut noin nuoreksi. Olen niitä tiivistelmiä ihaillut jo kauan. Tässä mitä siellä lukee puheena olevasta romaanista: Linkki.

Tallennan tähän myös kustantajan antamat tiedot kirjasta: Linkki. Luen itse vasta kun olen lukenut kirjan. Aloin lukea sitä junassa heti kirjailijatapaamisesta lähdettyäni ja melkein ajoin oman asemani ohi kun niin uppouduin siihen. Tänään olen sivulla 107, eli en vielä puolessa välissä. Sivuja on 289 (luultavasti; vilkaisin hyvin äkkiä, jotta en erehdyksessä näe loppusanoja vielä).


Kirjailijatapaamiselle oli valittu sopivat puitteet. Mikäpä parempi paikka kuin olla kirjojen keskellä kirjoista puhumassa? Nyt oltiin lisäksi pohjoismaisen yhteistyön parissa, paikassa nimeltä Kulturkontakt Kaisaniemenkadulla. Kuvassa Annika Nummelin, vanhempi erityisasiantuntija (senior rådgivare). 



Hyllyillä näkyi tavallisten maiden lisäksi Islannin kirjallisuutta ja panin merkille isolla kartalla Grönlannin. Alkuperäiskielellä sen nimi on Kalaallit Nunaat. Siinä tuo kaksois-ällän kohta äännetään soinnittomana ällänä, aivan kuin olisi s-vika. Opiskelutoverini Ritva vietti vuosia sitten jonkin aikaa Grönlannissa miehensä Karlin kanssa ja silloin opin Kalaallit Nunaatin. Ei koskaan tiedä mitä tietoa tulee tarvitsemaan, eiks joo?


Vaikuttaa lupaavalta, joskin oli hieman työlästä aluksi päättää pitäisikö yrittää selvittää kuka sanoo mitäkin vai voisiko vain lukea mitä sanotaan, mutta kummasti vyyhti vaan aukeaa kun kerronta etenee. Jatkan lukemista, mutta sitä ennen linkitän tähän arvosteluja kirjablogeista ja muualta netistäHesari, jotta voin myöhemmin tutustua niihin. Ensin tahdon saada oman lukukokemuksen, johon muut eivät vaikuta. Tästä tulee kivaa !

Hesari

Kirjakaapin kummitus

Leena Lumi

Keskisuomalainen

Kiiltomato





Että siinä sitten pahimpaan kirja-arvionälkään ja hehkutteluun romaanin jälkilämmössä. Olo on taas kuin lehmillä laitumella pitkän talven jälkeen. VIHDOIN voi taas lukea, lukea, lukea...  Ensin tämä kutsuva kirja, sitten pinon seuraava, ja sitä seuraava. Aina jatkuu. Jatkukoon!

Saturday, May 14, 2016

Kevät tuli Kaivopuistoon


Kauniit ulkoilupuistot. 
Ei uskoisi että ollaan Helsingin keskustassa. 
Monta polkupyörää hurahti ohitseni kun tuolla kävelin.


 Urheilua. Kioski. Auringonottoa. Kävelyretkiä.


Opettajana tietenkin kiinnitin huomioni kauniiseen koulurakennukseen. Tästä kuvakulmasta ei näy että vilkasliikenteinen katu on heti toisella puolella.  



Taustalla häämöttää kasvitieteellinen puutarha, ellen erehdy. Sinne olisi mukava tehdä retki tänä kesänä. Ja nyt vihdoinkin tänä vuonna pitää muistaa rodopuisto !

Friday, May 13, 2016

Finn Lecturan 30-vuotisjuhla


Puoleensa vetävä kapistus, mahtaako olla emäalus? Näyttää Nooan arkilta, päähineeltä tai kukkaruukulta. Pysähdyin kuvaamaan matkalla kustantamo Finn Lecturan kutsuvierastilaisuuteen hotelli Presidenttiin.


Muutakin kiinnostavaa katseltavaa oli Kampissa; pitkulainen rivi tyttöjä jonottamassa jotain, en tiedä mitä.


Karun näköinen hotelli, mutta lienee toimiva. Kokoustiloja ainakin löytyy. En muista minkä niminen luentosalimme oli, mutta kirjanäyttely ja cocktail-tilaisuus pidettiin Sylvi-nimisessä tilassa.
  


Saimme kuulla mukaansatempaavat puheenvuorot Finn Lecturan edustajalta sekä professori Laura Kolbelta, joka puhui kirjallisuudesta sivistyksen rakentajana ja vielä suomen kielen lehtori Sanni Heinzmannilta. Hänen aiheensa oli suomi toisena kielenä. Tapasin heti tilaisuuden alussa entisen fonetiikan opiskelutoverini Riikan. Hän ja minä kehuimme kilpaa puheitten antia. Erityisesti jäi mieleen sellainen ratkaisu pitkään miettimääni pulmaan, että vapaaehtoiset epäpätevät suomea vieraskielisille - opettajat onnistuvat työssään kunhan saavat käyttöönsä hyvän, selkeän oppimateriaalin. Sellaisesta suomen opiskelija itsekin hyötyy. 


Meille annetusta lahjakassista paljastui jännittävä kirja kasvosokeudesta. Maltan tuskin päästä sitä aloittamaan. Useat tuttuni autismi- ja Aspergerpiireistä ovat maininneet potevansa kasvosokeutta. Saa nähdä onko itselläni mitään siihen viittaavaa. Pitää lukea teos niin sieltä se selviää. 


En ehtinyt ottaa kuvia kirjanäyttelystä. Hienoa että lahjakassiin oli pistetty tämä julkaisuluettelo. Huomasin jo esille pannuista kirjoista että siinä oli monta tuttua kirjaa. Finn Lectura on oikea aarreaitta meille vapaan sivistyksen opettajille. Kotoani löytyy esimerkiksi Suomen mestari 1 ja 2, mielestäni suomen oppikirjojen parhaimmistoa (suomi 2).


Mahtavan antoisa, sivistävä ja kuitenkin hauska juhla. Akateeminen mutta rennon huoleton. Riika ja minä nauroimme ja juttelimme yllin kyllin. Ihastelimme sitä miten kerrankin voi viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa joka on nauttinut fonetiikan opinnoista ja auditiivisen diskriminaation kurssista. Ei meitä joka kulmalla tule vastaan :) 

Thursday, May 12, 2016

Helsingin uljas rautatieasema

 

Kun harvoin käy Helsingin keskustassa, osaa katsella sitä turistin silmin. Menin hotelli Presidenttiin Finn Lecturan 30-vuotisjuhlaan ja pysähdyin taivastelemaan ja ihastelemaan rautatieaseman komeita sisätiloja. Ei ole taidettu näihin rustata piirustuksia tikkuaskin kanteen lyijykynän pätkällä kuten muinaisten torppien kaavailuja.



Ken rautatieasemalta astuu ulos keskeltä, hän eteensä saa tämän näkymän. Eliel Saarinen taitaisi pyöriä haudassaan jos tietäisi. 


Käänsin selkäni rumalle rakennukselle, kohotin katseeni, ja kamerani, kohti komeita graniittipintoja ja uljaita arkkitehtonisia muotoja. Ah tuota kellotornia ja Emil Wikströmin kivikasvoisia Lyhdynkantajapatsaita.  


Sain esimakua suomalaisuuden ja suomalaisen sivistyksen olemuksesta, kun jatkoin matkaani Finn Lecturan akatemishenkiseen juhlatilaisuuteen. Siellä professori Laura Kolbe puhui meille kirjallisuudesta sivistyksen rakentajana ja Sanna Heinzmann suomi toisena kielenä - opetuksesta. Antoisa, arvokas, hauska tilaisuus.