Tuesday, April 09, 2013

Mooses Mentula, Isän kanssa kahden



Mikä on paras hetki hyvän kirjan kanssa? Aloittaminen, vauhtiinpääsy ja sisällepääsy vai loppu? Milloin ja mistä suhde kirjaan alkaa? Raamattu, romaani tai rikoskirja, eri sarjoissa painitaan, kysymys lienee liian laaja.   

Rajaan sen nyt vieressäni  pönöttävään paksuhkoon painokseen. Kuva kertoo kuka kirjoitti. Kannessa komeilee kaksi komeasarvista poroa. Sivusta kurkatessa paljastuu punaista pintaa. Havainto muodostuu vähitellen. 

Mooses Mentula, Isän kanssa kahden, WSOY. 



Minun ja kirjan suhde alkaa usein ulkonaisista seikoista ellei kyseessä ole värittömäksi ja elämyksettömäksi pelkistetty kirja kuin kapula. Tosin en pysty kuvittelemaan kirjaa jonka kädessä pitäminen ei toisi mitään nautintoa. 



Huomaan kansien olemuksen. Kirjaimien ja kuvien muodot ja värit, sommittelun, paperin laadun. Onko miellyttävää tunnusteltavaa? Onko kohokirjaimia? Kirjaimia jotka muistuttavat vanhasta kirjoituskoneesta, paperia josta mieleen muistuu pergamentti, voipaperi, lentopostipaperi.

Takakannessa viimeisenä: "Graafinen suunnittelu, Mika J... Tuominen?" Onpa tummaa tekstiä. Ja siis viimeisenä. Vaikka ulkonäkö on mahdollisesti ensimmäinen kontakti kirjan ostajaan. Suorastaan kutsu.

Edellisen kerran kirjan ulkoasu teki minuun näin valtavan vaikutuksen vuoden 2010 lokakuussa kun sain käsiini teoksen Kaaoksen kesyttäjä, BTJ kustannus. 

Kirjoitin siitä näin Arkiterapeutin blogissani

"Oikein kihelmöitsen päästä lukemaan, mutta ensin kääntelen kappaletta käsissäni, plärään sivuja, nautin värikoodatuista reunoista, kovan kirjan harvinaisesta taipuisuudesta. Ei pokkari, ei kovakantinen... vai onko? Ah noita ruutuja ja raitoja. Kutsuvia värejä. Inspiroidun jo ennen lukemista!"







Ensihavaintojani ja vaikutelmiani Mentulan romaanista: Käsinkosketeltavan kutsuvaa. Nautinnollisen nostalgista. Toisiinsa nurkista tarttuvat sivut, korkkaamaton kokemus, kuin wanha katekismus peruskoulun ala-asteelta. Kohta selviää mikä on katekismus, vai selviääkö. 

Alan lukea Mentulaa. Siinäkin ennen sisältöä tajuntaan iskeytyy ulkoinen puoli, kuvat, sanoin maalatut mielikuvat. Kirjailijahan on ilmeinen kuvauksen mestari. Siitä ei pienintäkään epäilystä ensi lehdiltä lähtien. Yksi blogikaveri omaa saman taidon, rakastettu Isopeikko

"Baarimikko laski Jyrin eteen kossupommakin ja antoi Korhoselle kupillisen jähmeäksi seissyttä kahvia. Se meni tiskin taakse ja näytti Jyrille merkin, jossa osoitti etu- ja keskisormilla silmiään ja sitten Korhosta. Jyri heilautti kättään, ei hätää, vastapäätä istui lauhtunut mies."

Vielä kestää ennenkuin kaltaiseni monirönsyinen ajattelija pääsee romaanin varsinaiseen tarinaan kiinni. Keitä ovat Jyri ja Korhonen, onko Lenne tyttö vai poika... ahaa, poika. Keitä ovat Jouni, Kirsti  ja Lauri? Miksi toisista käytetään kerronnassa etunimiä ja toisista sukunimiä? Onneksi on nimet koska uutta jengiä vaikuttaa valuvan paikalle reippaasti. Jaa, takakannen tiivistelmästä selviää että Lenne on päähenkilö ja hänen perheensä asioita tässä tarkastellaan. Siinäpä oiva kiinnekohta. Nyt lukemaan ! Ja takuulla hipelöin sivuja samalla. 

Talletan tähän kirjabloggari Hannan arviot Mentulan kirjasta. En tahdo vielä katsoa mitä hän kirjoittaa ennen kuin olen itse tutustunut tarinaan. 

2 comments:

  1. Hyvä kirjan käsituntuma ja innostava ulkonäkö ovat kyllä lukunautintoa lisäävä asia!

    ReplyDelete
  2. Ansku, tervehdys ! Sinäkin olet vielä Blogistaniassa. Kivoja muistoja tulvii mieleen :)

    ReplyDelete

Kommentit ovat tervetulleita. Pyrin vastaamaan kaikkiin.

Julkaisen heti kun ehdin. Iltaisin en tavallisesti ole paikalla, mutta aamulla sitten taas.

Sana on vapaa, hyvät blogikaverit :)