Thursday, August 29, 2013

Kirjalliset tupaantuliaiset WSOY:llä



Korkeavuorenkadulla parveili kirjavaa joukkoa tiistaina kello 4 iltapäivällä. 800 ihmiselle oli lähetetty kutsu WSOY:n, Tammen, Johnny Knigan ja readme.fi:n tupaantuliaisiin, ja kuulin että noin 700 oli ottanut kutsun vastaan. Kuuluin näihin valittuihin, ja iloisen odotuksen vallassa kiipesin katua ylös. 


Hassu ajatus että vasta vajaa viikko sitten olin päässyt osallistumaan Kirjalliselle aamiaiselle WSOY:n tiloissa



Tässä jonotettiin vaatesäilytykseen. Jätin sinne laukun ja sain numeron 500, mistä vitsailin naulakkomiesten kanssa. Yleinen hyväntuulisuus vallitsi koko kutsujen ajan.



Minulla ei ole itsestäni yhtään kuvaa, mutta tässä yksityiskohta asustani, hopeinen W-riipus. Ei puutu kuin SOY.





Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Ympäristöjä joissa viihdyn: Suomalainen luonto, etenkin metsä, kirjakauppa... Mitä yhteistä on metsällä ja kirjakaupalla? Hetkinen, taitaa luonnistua paremmin englanniksi. What do forests and bookshops have in common? The answer: They are both full of leaves. Tällä kohtaa hyllyihin oli sijoitettu lastenkirjoja. Näettehän Muumit?  (Kuvat voi klikata isommiksikin.)





Oi miten ihanaa viiniä oli tarjolla. Vin rouge pour moi, s'il vous plaît. La vieille ferme (Vanha maatila) luki etiketissä. Oh la la, eli englanniksi Oh the the.





En tuntenut melkeinpä ketään joten nyt avautui oivallinen tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin. Ylhäällä vasemmalla Ilkka Jukarainen jonka erikoisalaa muistaakseni on metsästys ja kalastusaiheiset julkaisut. Hänen vieressään mitä ystävällisin heprean kielen kääntäjä, entinen lukion opettaja Kristiina Lampola. Hän sanoi nimensä samaan tapaan kuin minä omani, jättäen pienen tauon etu- ja sukunimen väliin, jotta puhekumppani varmasti saa selvän. Totisesti, me opettajat olemme ihan oma lajimme.

Kas vaan, kirjailija Juha-Pekka Koskisenhan minä melkein tunsin koska tapasin hänet viime torstaina. Rasputinin kirjoittaja. Hanna Ylätalo on talon omaa väkeä. Pirteä nainen, kiva juttukumppani. Markkinoinnista.


Parveilua. Puheensorinaa. Käytävillä juttelua. Kävelyä kierreportaita ylös ja alas. Viisi kerrosta maan päällä, kaksi maan alla. Nautin kävelystä ja havaintojen tekemisestä toden teolla. Liikunta tulikin tarpeeseen kammottavan bussikyydin jälkeen. Periferiasta keskustaan vauhdilla. 70V:n kuljettavat lienevät entisiä ralliautoilijoita. Matkan hirvein osuus koostuu katukiveyksillä ajosta. Täysillä vaan aina kun on stradaa vapaana ja vihreät valot. Mitäpä matkustajien mukavuudesta kun itse saa viilettää letti vaakasuorassa. Matkustajaparat tärisevät kuin horkassa. Ratolu ratolu rä-tä-tä-tä-täääää....


Wow, Lenita Airisto. Ei häntä läimäytetä vaikka siltä näyttääkin.



Ja sitten buffettipöytää tutkailemaan. Yksinkertaista mutta tyylikästä. Salaattia, leipää, graavikalaa... Tähän asti olin kulkenut punaviinilasi yhdessä kädessä, käsilaukku toisessa ja kamera kolmannessa, mutta helpotusta oli luvassa. Herrat insinöörit ovat keksineet lautaseen kiinnitettävän vempeleen jotta voimme sulavammin liikkua cocktail-kutsuilla. Cocktail = kukonpyrstö. Hih. Englanninopettaja minussa heräsi.


Ihastuin tillillä maustettuihin avomaankurkkuihin etikassa, minkä yhdelle tarjoilijalle sanoinkin. Hän lupasi kertoa eteenpäin.






Monet tasapainottelivat tottuneesti lautasiensa kanssa, mutta löytyi myös pieniä pöytiä joille  saattoi laskea lautasensa ja lasinsa ja seisoskella syömässä. Asettauduin sellaisen ääreen ja sain pöytäseuraksi vilkkaan runoilijakolmikon. Heistä yhden, Hannimari Heinon kanssa löysin yhteisen sävelen eli italian kielen ja totesimme että maailma on pieni, il mondo è piccolo. Hän on kääntäjä, minä italian opettaja. Innostuimme puhumaan italiaa. Per forza ! 



Auditorio. Tämän vuoden uutuuskirjoja. Otin kuvaan minulle tutut Ystäväni Rasputin ja Ilta on julma. Kuvat voi klikata isommiksi.




Ihmisiä kuin kaltereiden takana ja kamerankin vangitsemina.


Täysi kesä. Lämmintä sisällä, lämmintä ulkona. Paperossit kärysivät kuumina. Onko Bodganoffin tupakkatehtailijasuku seisoskelemassa kadulla? JP Koskisen teoksesta Savurenkaita. 



Pystejä ja kesäharjoittelija. Suomen opettajaksi valmistunut vai valmistumassa? Vai pitääkö sanoa äidinkielen? Kerroin että opetan maahanmuuttajille suomea vieraana kielenä. Suomi 2.


Anna-Riikankin kohtasin kierreportaissa. WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustannustoimittaja. Iloinen ja ystävällinen kuten aina. Sanoi pitäneensä aiemmasta blogientrystäni. Toivottavasti hän pitää tästäkin.



Eri kerroksissa näin erilaisia työhuoneita ja sosiaalitiloja. Kaikkea en millään ehtinyt ja jaksanut nähdä enkä kuvata. Kaikkein ihanimman ilmapiirin koin lastenkirjapuolella. En tullut ottaneeksi kuvia mutta juttelin aika kauan yhden nuoren naisen kanssa. Muistikuvassani hänellä on Peppi Pitkätossun tukka, mikä ei voi pitää paikkaansa. Luulen että hänellä oli punainen tukka letillä. Keskustelin hän kanssaan muun muassa siitä pitäisikö lastenkirjojen kuvittajien pukeutua näyttävästi ja värikkäästi. Ajatus on kiehtova. Haluaisin päästä lastenkirjabloggariksi, uskouduin hänelle. Lasten tarinat ja niiden värikkyys sopii minulle vielä paremmin kuin aikuisten kirjallisuus ja tällainen valkoinen pelkistetyn elegantti Finnish design, vaikka sitä ihailenkin. Mikähän tuo hauska tornadontapainen viutilo tuossa oikealla on? Ehkä valaisin. Veikeä.


Lähestymme illan kohokohtaa. Ei kuitenkaan kohokasta, vaan suosikkijälkiruokaani Pannacottaa. Mamma mia, ne ho mangiate due, però non dite niente. (Siinä salaisuus joka aukeaa vain italiantaitoisille. Suu supussa.)



Catering oli osaavissa käsissä. Ruokaa ja juomia tuli ja meni. Kaikki sujui moitteettomasti. Tutustuin luontokuvaaja Tomi Muukkoseen. Yhdessä analysoimme jälkkäreitämme ja tulimme siihen tulokseen että niissä oli tyrnimarjaa ja meloninviipaleita. Hänen mielestään hunajameloni, minusta cantaloupea. 


Ovella lähtiessä kaikille ojennettiin lahjakassi. Räpsäisin siitä ja Korkeavuorenkadun kiveyksestä kuvan mutta en vielä katsonut sisältöä. 


Hilpeissä tunnelmissa juhlan muistoja mielessä pyöritellen kuljin Rautatientoria kohti upeassa kesäillassa. Jättitötterö oli pakko pysähtyä tallentamaan kuvaksi.


Aleksi 13.


Havaitsin hurmaavat turkoosit leidit edessäni. Sama lahjakassi kuin minullakin. 







Lämpimässä auringonpaisteessa paistatellen ihailin Helsingin arkkitehtuuria ja otin kassista kaksi uutta lahjakirjaani. (Klikkaa isommiksi.) 



Kiitos kirjoista, kiitos kutsusta ja kiitos kestityksestä. Ai niin, kiitos myös eräästä itseäni kiinnostavasta tiedosta. Oli vaivannut päätäni sillä mitä ihmettä "tietokirja" on englanniksi. Aukko sivistyksessä tällä kieltenopella? Sain heti vastauksen kun kysyin Joni Sandströmiltä (Asiaproosan toimituspäällikkö); non fiction. Tyydyn siihen, vaikka pilkkua hiukkasen pitääkin viilata. Non fiction on "tietokirjallisuus". Uncountable. A mass noun. Not an uncountable word. Jaa mutta eipäs ryhdytä kielioppia kirjoittamaan eikä pilkkua viilaamaan. Laitetaan piste.

4 comments:

  1. Olipa kiva tilaisuus taas ja herkullinennkin:) Mutta miten tuonne mahtui 700 ihmistä?

    ReplyDelete
  2. Viisi kerrosta maan päällä, kaksi maan alla. Auloja ja käytäviä. Hyvin mahtui.

    ReplyDelete
  3. Viivi: Kiitos :) Nyt löydän sinut aina kun pyörit tuossa sivurullassani.

    ReplyDelete

Kommentit ovat tervetulleita. Pyrin vastaamaan kaikkiin.

Julkaisen heti kun ehdin. Iltaisin en tavallisesti ole paikalla, mutta aamulla sitten taas.

Sana on vapaa, hyvät blogikaverit :)