Pohdinnat jatkuvat lukiessani Sheldon B. Koppin kirjaa JOS KOHTAAT MATKALLASI BUDDHAN TAPA HÄNET ja Anthony de Mellon teosta HAVAHTUMINEN. Molemmat julistavat sitä että ei saa ripustautua guruun, psykoterapeuttiin tai keneenkään, eikä liioin ottaa toista ihmistä omaan ohjaukseesa siten että ottaa tai antaa valtaa pois itseltään.
En tiedä onnistuinko sanomaan tuon ymmärrettävästi. Yritän muotoilla paremmin. Ei saa antaa valtaa toiselle ihmiselle, vaan pitää kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi. Toisaalta ei saa ottaa valtaa toiselta ihmiseltä pois ja asettua häntä määrääväksi guruksi.
Olen kirjoitellut asiasta täällä:
GURUT
ja täällä
YHDESSÄ JA YKSIN ETEENPÄIN
___________________________________________________
Millä ihminen pääsee henkiseen hyvinvointiin tai päätyy henkiseen pahoinvointiin?
Henkinen kehitys ja kasvu alkaa lapsena. On suhde vanhempiin. On päiväkoti, koulu, ystäväpiiri, sukulaiset. Mahdollisesti uskonto.
Aikuisen henkiseen kasvuun vaikuttaa lapsuudessa saatu pohja, työtoverit, esimies, puoliso, lapset, ehkäpä terapeutti. Televisio. Internet.
Miksi jotkut eivät saavuta onnellisuutta ja henkistä hyvinvointia kun toiset siinä onnistuvat? Asiaa on tutkittu aika paljon ja tultu selkeästi siihen tulokseen että se ei riipu ulkoisista seikoista, kuten oliko onneton vai hyvä lapsuus, onko ihminen köyhä vai rikas ja niin edelleen. Vaikea lapsuus ei automaattisesti takaa vaikeaa aikuisuutta ja päinvastoin. Ratkaisevaa on millaisen identiteetin ihminen itse päälleen vetää.
Kerron muutaman esimerkin tuntemistani ihmisistä, jotka itse markkinoivat itseään toistellen näitä vuodesta toiseen:
(Nainen) “Mää olen vaan tämmönen höpöttäjä. Ei musta tarvitse välittää”
(Mies) “Minä olen vain tavallinen pulliainen. Ei insinööri ymmärrä hienouksista.”
(Nainen) “Ei minua ole kotona opetettu. Mistä minä osaisin?
(Mies) “Ei minulla ole koskaan ollut miehen mallia. Mistä minä osaisin?)
Kehityskelpoisia yksilöitä kuten mielestäni ihmiset yleensäkin, mutta pitävät itseään ihan väkisin noissa lesteissä. Harmi, koska elämä voisi olla paljon parempaa. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä luulisi jokaisen voivan nousta siivilleen ja lentää korkealle, mutta kovasti vaikuttaa siltä että harvoista kehittyy vapaita, itsenäisiä aikuisia. Esimerkkieni ihmisillä on kaikilla jo aikuiset tai lähes aikuiset lapset. Eikö järjellä ajatellen olisi toivottavaa että ihminen olisi jo vapaasti oma itsensä kun perustaa perheen ja alkaa vuorostaan kasvattaa omia lapsiaan?
Erilaista elämänviisaustietoutta tulvii tietoisuuteemme eri medioista. Jokaisella halukkaalla on tilaisuus tutkia mitä kautta saisi elämäänsä laatua jos sitä kaipaa ja miten kehittäisi itseään. Ellei ole elämän turruttama voi lähteä etsimään jotain parempaa ja arvokkaampaa kuin se miksi olemassaolonsa kokee. “Lähtemisellä” en tarkoita fyysistä lähtemistä eksoottiseen kaukoitään, vaan omaan sisimpään ja omiin ajatuksiin. Pois lamaantuneet hedelmättömät ajatukset. Elämänarvot järjestykseen, valoisuus ja myönteisyys kunniaan, turha painolasti yli laidan.
Ostin kokeeksi uutta teetä: Omena, kaneli, rusina. Maukasta.
.
Ratkaiseva kysymys siis kuuluu: miksi ihminen vetää päälleen jonkin tietyn identiteetin? Miksi hän jumittuu johonkin tiettyyn ajatusmalliin eikä pyrikään kasvamaan omilla aivoillaan ajattelevaksi ihmiseksi, tutkimaan omaa itseään ja kehittämään omaa elämäänsä paremmaksi?
VastaaPoistaEhkä tässä kuitenkin ovat takana lapsuusajan kokemukset, kasvatus, vanhempien ajatusmaailma - ulkoiset puitteet? En usko, että kukaan on perusluonteeltaan niin laiska, että ei viitsi. Luulen, että takana on lapsuudessa koettu trauma, pelko, nimetön peikko, kauhistus astua itsensä kehittämisen kynnyksen yli jotta itsessämme asuva pieni isämme tai äitimme ei suutu itsenäistymispyrkimyksistämme, kuten silloin ennen. Pitää kuitenkin olla aika rohkea lapsi, ennen kuin uskaltaa uhmata omia sisäisiä tai ulkoisia auktoriteettejään - mitä ne sitten itse kullakin lienevät. Sehän on juuri sitä henkistä kasvua, jonka moni sulkee pois omasta elämästään.
Onneksi elämä on niin armollinen tai armoton, että se pakottaa itse kunkin ennemmin tai myöhemmin selkä seinää vasten. Vahinko vain, että joillekin se tulee vasta myöhemmin. Kun voisi opetella nauttimaan elämästä täysillä jo ennemmin...
Siinäpä tuli annos Ajatusvirtaa :) Kyselen ihan samaa minäkin, eli miksi ihminen jumittuu?
VastaaPoistaOlin jo suunnittelemassa jatkopostausta jonka aihe on "aivopesu", mutta sitä pitää vielä hiukan miettiä.. Meitä on lapsina aivopesty monella eri tavalla eikä sitä itse huomaa, ellei jostain tule taju, havahdus, herätys, kepin kopsahdus... Muistan muutamia heräämisiä omasta elämästäni. Ne olivat niin vapauttavia että oli kuin ylimääräinen aisti olisi annetty yhtäkkiä. Minun herätykseni ovat tulleet omasta ajatustoiminnasta lukujen seurauksena ja sen seurauksena että kun itse koulutan ihmisiä ja joudun siinä yhteydessä miettimään asioita pitkin ja poikin.
Luettelemasi syyt ovat kaikki mahdollisia, myös laiskuus. Usein vain sokeus ja tiedostamattomuus, Motiivin puuttuminen. Saamattomuus. Pelko. Turtumus.
Jaa mutta jos jatkais huomenna. Jos viitsin. Tai uskallan. Hehheeeee :D
On totta että ympäristön ulkoisella rakenteella ei ole välttämättä merkitystä, mutta kyllä ihmisen identiteetti syntyy (aika olennaisesti) myös kanssakäymisestä muiden kanssa. Usein vahvat ihmiset, jotka ovat näennäisesti eläneet vaikeissa olosuhteissa, ovat vahvistuneet siksi, että joku on heihin uskonut. Itse näkisin niin, että rakastetuksi itsensä tunteminen on elinehto jokaiselle; siihen ei riitä oma "päätös", siihen tarvitaan myös muita, toki yksikin merkittävä rakastetuksi tulemisen kokemus voi joskus riittää.
VastaaPoistaYdin on kuitenkin siinä, että "kukaan ei ole saari".
AIkuistumisen ja itsenäistymisen teemaa miettiessäni minulle tulee mieleen Tukholman metron ikkunassa oleva varoitusteksti: Älä kurkistele ulos ikkunasta!" Metron ikkunassa teksti on ymmärrettävä, mutta muualla sen käyttöä sietäisi tarkemmin harkita. Onko se mahdollista?
VastaaPoistaElämää voi verrata metroon/junaan, jonka kyydissä me kaikki olemme. Monet meidän "itsenäiset" päätökset osoittautuvat tarkemmin syynättäessä muualta saaduikai ajatuksiksi - eli: samassa junassa ollaan, vaikka kuinka luulemme omin avuin selviävämme. Kukaan ei todellakaan ole saari, vaikka Paul Simon niin vihjaakin vanhassa laulussaan "I Am A Rock".
60-luvulla puuhattiin innokkaasti parempaa maailmaa ja 70-luvulla "purtiin porkkanaa" - näin kuluin oma itsenäinen nuoruuteni. Jälkeenpäin ajatellen huomaan olleeni vahvasti oman aikanai nuori. Toisin sanoen elin nuoruuteni ymmärtämättä katsoa ulos junan ikkunasta. Jäikö jotain tärkeää näkemättä?!
Luulenpa aika monen elävän koko elämänsä uskaltamatta koskaan katsoa ulos ikkunasta. Ehkä junan vaunussa on sen verran hyvä tunnelma, että ulkona vaihtuvat maisemat eivät herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Jos kurkistelee ulos vasta sitten, kun on selkä seinää vasten, niin seuraukset voivat olla pahimmillaan kamalat.
Parin korttelin päässä kodistani eräs nuori herra joutui hiljattain niin kovaan ahdinkoon, että siitä ulos päästäkseen päätti kurkistella kerrankin kunnolla ja tuli pää edellä alas kolmannesta kerroksesta. Hänen elämänsä avartumisesta en osaa sanoa, mutta ainakin hänen läheistensä elämä meni pitkäksi aikaa entistä kapeammaksi. Ikkunat ovat tiukasti verhojen peittämät, eikä niistä kurkistellla pitkään aikaan.
Diakoniapappina olen saanut huomata, että vanhempien ongelmat periytyvät helposti kolmanteen ja neljänteen polveen. Lastenlastenlapset näkevät maailmansa samanlaisena kuin vanhempansa ja isovanhempansa. Jos isovanhemmat eivät ole jaksaneet käydä kouluja, niin eivät sitä jaksa tehdä vanhemmatkaan ja tapa periytyy edelleen. Ongelmat kasautuvat. Kuka avaisi ikkunan ja näyttäisi, että on olemassa toinenkin tie? Miten tällaisessa ympäristössä kasvetaan itsenäisiksi ihmisiksi?
Olen yrittänyt selittää, että toiset ihmiset syntyvät sinisilmäisiksi, toiset ruskeasilmäisiksi, minä synnyin muita paremmaksi ja kaikkien pitäisi tehdä niin.
VastaaPoistaVoi hurja miten paljon tuli ajateltavaa kun luin kommenttejanne. No man is an island. Tuota ajatusta kuten kaikkia muitakin voi katsoa muustakin kuvakulmasta ja sanoa että no toisaalta kyllä. Itsenäisyys on sitäkin että olen oma saareni, mutta kyllä tänne soutamalla pääsee.
VastaaPoistaSari, ajattelin eilen kirjoittaessani tuota minkä mainitset, että ihmisen henkiselle kasvulle on olennaista että joku on häneen uskonut. Jos käy niin että sellaista henkilöä ei ole ollut niin mitäs sitten? Sitten on otettava käyttöön Petjan tarjoama resepti. Muutan sitä tässä hiukan: "MInä synnyin etuoikeutettuna ja monin lahjoin varustettuna. Minusta voi tulla vaikka mitä, samoin kuin kenestä tahansa joka niin päättää."
Kimmo, ikkunavertaukset ja pohdinnat avaavat meille niin paljon ikkunoita että johan tässä läpivedossa tukka lepattaa! Ajatukset lähtivät hurjaan laukkaan. Ikkunasta voi katsoa ulos ja sisään. - Hei, ikkuna voisi olla hyvä teema valokuvatorstaihin ja runotorstaihin. Minäpä lähden ehdottelemaan...
Minusta kiinnostavaa on myös se, mitä ja ketä on pidetty syynä ja syylisenä mihinkin eri aikoina. Muinoin jumala rankaisi ihmisiä synneistään, sitten vanhemmat olivat syypäitä kaikkeen, kuuskyt-seitkytluvulla yhteiskunta, nyt pitäisi jokaisen olla oman onnensa seppä. Ja miten sokeita aina olemme oman aikamme arvoille, joita pidämme "totuutena".
VastaaPoistaSyyt ovat oikeasti moninaiset, mutta itseäni kyrsii tämänhetkinen kaiken vastuun sälyttäminen yksilön niskaan, josta yksilön sitten pitäisi vain ottaa itseään kiinni. Ennenkaikkea, pragmaattisesti ajatellen se ei ole kovin tehokasta: syyllisyydentunto vain lisääntyy ja lamauttaa entisestään (henkisen kärsimyksen määrästä puhumattakaan). Sosiaalisia eläimiä tässä kuitenkin ollaan edelleenkin, vaikka kuin sattumalta yksin yksiössä asuva yksilö onkin kapitalismin tehokkain kulutusyksikkö. Tästä ei ole pitkä ajatushyppäys siihen, kuinka tuo tämän hetken vallitsevin arvomaailma on muokannut sitä minkä syiden juuri tänään uskomme olevan yksilön onnen tai onnettomuuden takana.