Isoäitini "tiesi" 70-vuotiaana kuolevansa, ja alkoi lahjoitella tavaroitaan suvulle. Minä olen perinyt häneltä kuvan sormuksen, kameon ja toisen kultaisen, jossa on ruusurubiini. Eva-mummomme ei asunut tuolloin vielä vanhainkodissa. Ennen sinne siirtymistään ja näkönsä heikkenemistä hän ehti vielä matkustella Romaniaan, ja myös Kanadaan Vancouveriin, missä meillä on sukua. Hän eli 99-vuotiaaksi.
.
Kauniit muistot ja muistuttajat isoäidistä
VastaaPoistaPerintöriidoilta säästyttäisiin, jos kaikki tajuaisivat aikoinaan lahjoittaa omaisuuttaan pois...
VastaaPoistaTuntuu kivalta kun on isoäidiltä pari esinettä hyvien muistojen lisäksi. On mukava muistella esimerkiksi niitä aikoja kun menin koulusta ruokatunnilla hänen luonaan käymään. Hän asui kouluni lähellä.
VastaaPoistaEn ole ikinä osannut samaistua perintöriitoja käyviin ihmisiin. Mikä minä olisi vaatimaan kenenkään omaisuutta itselleni? Eihän se ole minun omaisuuttani. Jotenkin en millään pysty käsittämään.
Jostain luin tai kuulin, että perintöriidoissa ei taistellakaan omaisuudesta vaan isän tai äidin rakkaudesta. Aikuiset lapset taantuvat lapsiksi jälleen ja alkavat kiistellä siitä ketä rakastettiin eniten.
VastaaPoistaEhkä se kertoo siitä, että lapsena jäi rakkautta saamatta? Ehkä se kertoo siitä, että vainaja ei eläissään kohdellut lapsia tasapuolisesti, joten nyt pitää saada jonkinlainen hyvitys?
Hahmo,
VastaaPoistaÄidin ja isän merkitys lastensa henkisessä kehityksessä on kyllä ihmeellinen ilmiö. Eilen juuri sitä kävin läpi kun opiskelin ja tutkiskelin parisuhdepsykogiaa ja sitä mitä kaikkea painolastia ihmiset tuovat avioliittoon. Siitä on Koppin psykoterapiassakin. Tästä täytyy puhua lisää jatkossa.