Dodih, tai tsih, kuten blogitoveri Sebastian asian joskus ilmaisi - nyt on pidetty viimeiset tavalliset englannin kurssit vuoden ekalta puolikkaalta. Tänään oli "autoenglantia", uuden Fiat Ducato pakettiauton esittelyä. Ajettavuus eli driveability, kantavuus eli payload, vääntö eli torque ja muuta eksotiikkaa yleisenglantiin verrattuna. Ei ole tylsää.
Tavallinen ohjelmani jatkuu elokuussa ja loput heinäkuusta on lomaa ja hauskanpitoa. Hauska on tosin työkausikin minulla enimmäkseen ollut. Siksipä en ajattele työnä sitä että ensi viikolla ja sitä seuraavana opetan englantia eräälle ranskalaiselle tytölle joka tulee Suomeen pariksi viikoksi. Aion toimeksiannon innostamana harrastaa ranskan kieltä tässä ohessa. Ipodiin on jo ladattu Patricia Kaas ja Céline Dion kävelylenkkejä varten.
Olen hiukan miettinyt suomalaisten ja muunmaalaisten kanssakäymistä small talk ja muissa sosiaalisissa tilanteissa sen pohjalta kun luin SEBASTIANIN postauksen josta kävi ilmi että hänen saksalainen asuinkumppaninsa pitää outona suomalaisten vaitonaisuutta ja yksinäisyyden tarvetta. Mieleen muistui ystäväni Paolo jonka kanssa kerran helsinkiläisen baaritiskin ääressä jutellessani satuin hetkeksi katsomaan sivuun. Se sai italialaisen huudahtamaan tuskastuneesti: "En kestä sitä kun te suomalaiset aina AJATTELETTE!" Oletan että hän oli kysynyt miksi keskustelukumppanit olivat välillä hiljaa ja saanut vastaukseksi "olin ajatuksissani" tms.
Taitaa olla puolin ja toisin niin että joskus suomalaisen on vaikea olla muunmaalaisen seurassa ja päinvastoin.
Eräs Suomessa asuva meksikolainen ystäväni ja ranskalainen ystäväni valittivat minulle kerran sitä miten vaikeaa on jutella suomalaisten kanssa. Minulle ei ehtinyt niiden heppujen kanssa tulla pienintäkään vaikeutta seurustelussa koska olemme yleensä tavanneet kerran vuodessa muutaman tunnin verran yhteisten tuttavien kutsuilla ja mielenkiinto ja innostus on säilynyt eikä minulla ole ollut estoja puhua heidän kanssaan espanjaksi, englanniksi tai ranskaksi joita vaihtelemme tarpeen ja mielentilan mukaan. Saattaa olla että en jaksaisi pitää seurustelua yllä jos vaikka olisimme samassa työpaikassa päivästä toiseen. En tiedä. Kaipaan hiljaisia kausia ja yksinäisyyttä joka viikko ja joka päivä.
En halua mitään yleispätevää sanoa asiasta, koska ihmisissä on paljon yksilöllisiä eroja, mutta totean vain sen että mielestäni pitäisi yrittää löytää jotain tasapainoa kummankin osapuolen tarpeiden mukaan silloin kun ne tarpeet ovat hyvin erilaiset. Harmittaa jotkut sosiaaliset tilanteet kahden keskustelijan välillä joissa vain toinen tekee osuutensa. Samaten kielten yksityistunti ei saa olla sellainen että opiskelija heittäytyy opettajan vedettäväksi. Toisaalta on väärin sekin jos joku dominoi pöytäkeskustelua tai kieltenopettaja puhuu vain itse koko oppitunnin.
Ei mutta sanokaa nyt tekin jotain... Hyvänen aika, minähän tässä vaan hallitsen koko keskustelua.
.
Juttelin opiskelijaruokalassa kroatialaisen liikuntatieteen professorin kanssa ja sain kiittävän arvosanan kommunikaatiokyvyistäni, jotka hänen mukaansa suomalaisilla ovat vähän niin ja näin, etenkin kuulemma miehillä. Olen tässä miettinyt, mikä jätti minulle keskustelusta niin haljun olon. Kai se, että tiedän olevani kykenemätön selittämään ujouden hienoutta ja erityisyyttä sellaiselle ihmiselle, jolle se on vain mustavalkoisesti huono ja säälittävä asia. Voiko tosiaan olla olemassa joku ei ole joka hetki halukas ja kyvykäs kommunikoimaan tämän herran kanssa...
VastaaPoistaYleensäkin jos joku rupeaa arvioimaan minua keskustelun aikana ("sun hartiat on ihan jännittyneet") ("yritä nyt rentoutua" tms) niin kommunikaatio jotenkin vain sulkeutuu.
Toisen arvostamista on minusta se että ei tule tilanteeseen ikäänkuin se olisi jo jossain ideaalisessa mallimaailmassa tapahtunut ja tämä nyt tapahtuva tilanne olisi yritys jäljitellä tuota ideaalia. Kunnioittaa tilanteiden ja ihmisten ainutkertaisuutta. Vaikeaahan se on.
Kiitti hyvästä kommenttikirjoituksesta, Maija
VastaaPoistaEräs ranskalainen opettajani yliopistossa sanoi kerran oman arvionsa siitä mitä voidaan pitää suomalaisten "tuppisuisena" käytöksenä. Hän näki sen hienotunteisuutena. Suomalainen antaa puheenvuoroa toisellekin eikä tyrkytä itseään etualalle. Noita juttuja voidaan katsoa hyvinkin monelta kannalta ja eivätköhän ne tosi pitkälle riipu arvioijasta itsestään.
Halju olosi voi johtua tunteesta että kroatialainen keskustelukumppanisi oli jotenkin suvaitsematon tai vaativainen henkilö. Negatiivinen arviointi tuo helposti raskaan ja lannistuneen olon vaikka siihen sisältyisikin kiitosta sinulle.
Paras keskustelukumppani on sellainen joka saa meidät tuntemaan olevamme hyväksyttyjä ja arvostettuja luonnostaan eikä minkään ohjeistusten kautta.
Hiukan eri asia tietenkin kun opetan englannin keskustelukurssia. Silloinhan minulta odotetaan ohjausta.
Luulen että nonverbaalin kommunikoinnin tyylierot aiheuttaa suurempia väärinkäsityksiä kuin kuunaan kielitaidon puute. Jos ruumiinkieltä tulkitaan eri lähtökohdista, sama ihminen voi vaikuttaa sympaattisen rennolta tai värittömän tylsältä, ihan riippuen millaisen viuhtomiseen on tottunut :)
VastaaPoistaPohjois-Italaisille olen normaali (en erityisen vilkas, mutten mikään tuppisuukaan), etelän kasvateille ujo. Tuntemani kiinalaiset taas omiin silmiini vaikuttavat ujoilta, vaikka eivät sitä varmasti olekaan. He vain käyttäytyvät pidättyneen ystävällisesti, vaikka oltaisi jo aika tuttujakin.
Olen josksu lukenut jostain Suomessa olevan aika suuri ero naisten ja miesten nonverbaalisen kommunikoinnin välillä, saattaa olla tottakin.
Sari
VastaaPoistaTuo on minua suuresti kiinnostava kommunikaation puoli. Hyvin laaja aihe, jossa on universaaleja ja kulttuurisidonnaisia sekä naisten ja miesten plus tietenkin yksilöiden välisiä eroja. Siitäpä olisikin hienoa saada keskustelua aikaan. Pistetään harkintaan!
Haljusta olosta vielä, että arviointi ylipäänsä, vaikka se olisi positiivistakin, saa aikaan tunteen että tässä ollaan jotain tehtävää suorittamassa. Ja jos saa "tehtävän" hyvin suorittamisesta kiitosta, tulee ristiriitainen olo: keskustelukumppani on saanut salakavalasti ylimielisen yliotteen ja operoi sillä, ja minun osakseni jää olla tyytyväinen kehuista.
VastaaPoistaKyllä, Maija,
VastaaPoistaIlmaisit todella hyvin asian jota minäkin eilen ajattelin mutta en ottanut tähän mukaan.
Kasvatustieteilijänikin tiedän että jos lapset piirtelevät kaikessa rauhassa ja aikuinen menee siihen kehumaan, voi olla että lapsia ei enää huvitakaan piirrellä, koska hommaan on tuotu jotain suorittamista mukaan ja vapaus menee. Aikuinen, kuten tuo kroatialainen, on asettunut jonnekin yläpuolelle.