Tänään NONO-BLOGISSA Kirsti Ellilän kirjoitus KATEUDESTA. Se kuuluu seitsemää kuolemansyntiä käsittelevään kirjoitussarjaan. Lähetin eilen oman kirjoitukseni, ja nyt kun huomaan että sarjaan tulee tekstiä oikeiltakin kirjailijoilta, muistuupi mieleen eräs sarjakuva joka meni suunnilleen tähän tapaan:
Kaksi opiskelijanuorukaista jutteli esitelmistään jotka heidän piti laatia yliopiston kursseilla.
"Mikä sinun esitelmäsi aihe on?" kysyi ensimmäinen.
"Psykosomaattisen dynamiikan elementit. Entä sinun?"
"Ystävämme orava."
Onneksi en ole kateellista tyyppiä. Kateus on kauhea ihmistä jäytävä rasite. Kirstin kirjoitusta kommentoi Anita Konkka, hänkin oikea kirjailija, ja minä vain tällainen "Ystävämme orava" - tyyppinen kirjoittaja - ha ha.
Minun on vaikea ymmärtää kateutta. Yrittäessäni sitä käsittää, mietiskelen sen yhteydessä itsetuntoa. Arvelen että kateus saattaa juontaa juurensa huonosta itsetunnosta. Väitetään että nimenomaan suomalaisilla on itsetunto-ongelmia. En menisi välttämättä allekirjoittamaan, mutta toisaalta en muista tämän lajin lausuntoja kuulleeni ei-suomalaisilta: "Mä oon vaan tämmöinen." "No eihän nyt meikäläinen..." En tiedä onko tuo opittua käyttäytymistä vai onko taustalla oikeasti huono itsetunto.
Myös väitetään että kateus olisi suomalaisten kansantauti. En mene sitäkään suoralta kädeltä allekirjoittamaan, mutta siinä voi olla perää että kasvatuksemme ruokkii kateuden syntymistä jos kateus on syntyäkseen. Minulla on epäilys että kateus on ainakin osaksi synnynnäistä, samoin kuin meillä on synnynnäinen itsetunto tämän hankitun/alati kehittyvän ja muuntuvan arki-itsetunnon lisäksi.
"Voi, voi, mä olen vain orava. Eihän se ole mitään kotkaan verrattuna."
.
"Mie tahtoisin pähkinän...."
VastaaPoistaSöötti tämä alempi kuva.
Kiva löytää joku toinenkin, joka ei ymmärrä kateutta. Olen nimittäin sitä itsekin miettinyt.
VastaaPoistaEn itse ole kateellinen, tai en ainakaan tunne olevani, oikeastaan koskaan, vaikka varmasti muihin noihin kuolemansynteihin syyllistyn alinomaan.
Kirjoitit, ettei sinulla ole kilpailuviettiä. Minulla on sama vika. Siitäkö se johtuu? Jos joku voittaa minut, ajattelen, että kylläpäs hän ilahtui, hyvä kun hän voitti. Minulle se ei ole niin tärkeää. En seuraa urheilua enkä mitään muitakaan kilpailuja ja olen tästä syystä pitänyt itseäni jotenkin viallisena.
Tottakai olen iloinen kun voitan, mutta en vain ota tuollaisia asioita niin vakavasti (en tarkoita tällä, että kaikki muut ottaisivat).
En ymmärrä esimerkiksi naapurikateutta. Jos naapurilla on vaikkapa hieno auto, ajattelen, että hyvä hänelle. En yleensä vertaile ihmisiä itseeni ja jos muilla menee hyvin ja he ovat onnellisia, olen iloinen heidän puolestaan.
Voi tietenkin olla, etten vain tunnista kateutta, mutta se on vaikea uskoa. Itsessäni huomaamani kateus on minulla ollut sitä, että ajattelen, että olisipa hienoa vaikkapa opiskella jossakin paikassa. Kun huomaan sen, haen itsekin sinne opiskelemaan. Jos en pääse, ajattelen, että näin oli varmaan tarkoitettukin, se ei ole minua varten.
Auttaisiko kateuteen itsensä unohtaminen? Ettei ajattele niin paljon minä/muut vaan me? Vai mikä?
Syyllistyn varmaan ylpeyden kuolemansyntiin monen mielestä tällä kirjoituksellani. Mutta minulle tämä ihan oikeasti on asia, joka on vaivannut ja siksi piti kirjoittaa kun löysin kohtalotoverin.
Kateus tekee onnettomaksi, Suomessa ja muuallakin.
VastaaPoistaVai onko painvastoin niin etta onneton tulee kateelliseksi?
Sahrami: Minultakin puuttuu kilpailuvietti, tarve menestyä, mikä joidenkin mielestä on miehelle kuolemansyntiin verrattava puute, työhaastatteluissa täytyy aina naama pokerilla valehdella halajavansa "urakehitystä", halu pelkkään ammattitaidon kehittämiseen ei riitä. Joskus sitä haluaisi sanoa rehellisesti: Ei mua kiinnosta ura, mä vaan haluan työn josta pidän ja josta saan särvintä leivälle.
VastaaPoistaTulikin tästä mieleeni, että kun joka vuosi on parit "kehityskeskustelut" niin en ainakaan minä koe kehittyväni puolen vuoden välein, eikös joskus voisi pitää taantumuskeskusteluja?
Rita, vielä il poppo upposta (se kuulostaa ihanalta "italiaksi"), voisikohan johtua eri käyttöjärjestelmistä, näkyykö il poppo uppo vai ei ? Kateudesta tuli mieleeni, mainitsemasi perinnöllisyyden ja kasvatuksen lisäksi kateutta voi mielestäni ruokkia vielä "pienissä ympyröissä" eläminen. Jos voisi verrata itseään hyvin monenlaisiin ihmisiin, niin ehkä kateuskaan ei iskisi niin helpolla.
VastaaPoistaterveisin Eija
=)
VastaaPoistaKale,
VastaaPoistaTuo oli hassu orava viime kesänä meidän pihassa. Otin siitä monta kuvaa ja tuon alemman postasin jo kerran kesällä. Aamulla ajattelin että laittaisko kun se on jo aikaisemmin täällä ollut, mutta on se sen verran hyvä että siitä vaan. Eivätkä uusimmat tulokkaat sitä ole nähneet.
Sahrami,
Kaikki puhumasi tuntuu tutulta. Myös tuo kun arvelet monien tulkitsevan sinut ylpeäksi. Sellainen ihminen joka ei tiedä mikä terve itsetunto on, helposti luulee sitä itserakkaudeksi ja itsen kehumiseksi. On ikävä tosiasia että moni on lapsuudessa haukuttu niin lyttyyn että ei aikuisenakaan löydä omaa itsearvoaan. Minä voin omien ystävieni seurassa ihan hyvin ilmaista tyytyväisyyttäni jostain saavutuksestani, mutta vieraassa seurassa saattaa saada nenilleen, He voivat tulkita asian niin että luulen itseäni muita paremmaksi. Sellaisia ajatuksia minulla ei itsestäni ole, mutta ei myöskään sellaisia että olisin muita huonompi. Kirjoittelin Arkiterapeutti Kopsina joskus itsetunnosta. Voisinkin etsiä niitä kirjoituksia esiin, jos ehdin.
Hpy,
Tuossakin riittää pohtimista. Kateus tekee onnettomaksi, voitaisiin kyllä ajatella, paitsi että tänä aamuna luin NONO-blogin kommenteista aika hyvät tekstit Anita Konkalta. Hänen mielestään on kateellisia parjaajia jotka saavat tyytyväisyyttä pahan puhumisesta... Pitääkin käydä lukemassa se uudelleen ja funtsia lisää.
Johannes,
Tunnen kyllä muitakin fantastisia miehiä joilla ei ole niinsanottua kilpailuviettiä ja kunnianhimoa, mutta ovat ilmankin onnellisia. Trikki on varmaan elää itsensä muotoista elämää eikä sellaista mitä muut meille tyrkyttävät.
Charlotta,
Voi olla perää siinä mitä sanot suurista ja pienistä ympyröistä, mutta perinjuurin kateellinen olisi kai sitä missä tahansa. Ainakin tulee mieleen että todennäköisesti matkailu avartaa ainakin keskivertoihmisen mieltä... Tuotakin pitää funzia lisää. Poppo uppo ja Upponalle :)
Unenvarjo,
Kiva että ponnahdit tänne pop up mainoksena :D
Luulitko päässeesi minusta? =D
VastaaPoistaKesti kauan, ennen kuin opin kadehtimaan mitään tai ketään. Lapsena ja nuorena olin sinut sen asian kanssa, etten saisi niitä asioita kuitenkaan, ne eivät kuuluneet minulle. Joskus teki kyllä mieli kesäkuumalla jäätelöä kun näki toisten lasten sitä syövän, mutta koskaan en osannut olla siitä kademielinen.
VastaaPoistaMyöhemmin olen kadehtinut sellaisia ominaisuuksia joita muut käyttivät häikäilemättä mm. työelämässä hyväkseen. Kyynärpää taktiikkaa, ylikävelyä, etuilua jne. Itse en siihen pysty, ja toisaalta en haluakaan. :)
Nöyryys on hyve Raamatun mukaan. Käännä vaan toinenkin poski. Sitä jos hyvin harrastaa, reippaat ja rohkeat marssii naaman yli. Puhumattakaan ahneista. Kun siitä nousee, alkaa hatuttaa. (tilaisuus kateudelle). Mutta nöyrälläkin voi olla hyvä itsetunto, ja kun se on, kateutta ei synny.
VastaaPoistaUnenvarjo,
VastaaPoistaVoi sinua! Oli tosi kivaa että et muuttanut blogisi nimeä ja perusolemusta kun teit muutoksia.
Leonoora,
Minäkin muistan joskus ajatelleeni että kunpa osaisin olla röyhkeä kuten jotkut pyrkyrit, mutta heti sen päälle totesin että en haluaisi olla sellainen. En totisesti!
Sikuri,
Hyvin ja hvainnollisesti puhuttu! Jos liikaa nöyräilee, nuo Leonooran kuvaamat tyypit ajavat jyrällä yli. Kyllä siinä posket liiskaantuu.