"Suksikaa kuuseen" tai "Olkaa hyvät ja poistukaa" tai "Nähdään sitten ensi viikolla samaan aikaan" ovat samansisältöisiä viestejä jos ne pelkistetään sopivalla tavalla. Lisätäänpä vielä yksi: "Koskas vieraat olisivat kotonaan jos nyt lähtisivät?"
Pitkäaikainen blogitoverini Heidihahmo, johon tutustuin kun hänellä oli KILTIN TYTÖN BLOGI ja joka nyt kirjoittaa blogia nimeltä RAKASTUIN RUNOON, on tehnyt minua kiinnostavan koosteen
RETORIIKASTA eli puhetaidosta. Jo ARISTOTELES tästä aiheesta antoi näytteitä aikalaisilleen omissa puheissaan ja kirjoitti meikäihmisillekin säilyneen oppaan. (Katsokaa Heidihahmon linkki.)
Retoriikan eli puhumisen taidon voidaan katsoa kuuluvan VIESTINTÄÄN. Jälkimmäinen on tuttu sana kaikille tätä lastuani lukeville, mutta teistä jokainen käsittää sen eri tavalla. Väitän niin koska viestintä on alaani ja ihan varmaksi tiedän siitä ainoastaan sen että viesti menee todella harvoin perille sellaisena kuin se on lähtenyt. Sama ihminen voi käyttää sanaa VIESTI tarkoittamaan monia eri asioita. Niin se on. Älkää ampuko viestintuojaa.
Mitä minulle tuli mieleen sanasta RETORIIKKA, kun Heidihaho kävi kysymässä kirjoittaisinko siitä jotain? Ajatuksissani risteilivät antiikin ajan puhujat, joku D:llä alkava miekkonen joka opetteli loistavaksi puhujaksi huolimatta puheviastaan ja nykivistä lihaksistaan, poliitikot ja heidän vaalipuheensa, puhujaperinteen erot länsimaiden ja lähi-idän välillä, brittiläisen koulun VÄITTELY koulutusohjelmassa, karismaattiset henkilöt, jotka osaavat suostutella, maallikkosaarnaajat, Lontoon Hyve Parkin puhujapönttöpaasaus...
Jaa, mutta annetaan teillekin puheenvuoro. Haluatteko käyttää sellaisen?
.
En ammu viestintuojaa. Olen itsekin omassa työssäni törmännyt siihen, kuinka eri merkityksessä me käytämme samoja sanoja. Tärkeää viestinnässä onkin vuorovaikutus viestin vastaanottajan/-ottajien kanssa. Ilman sitä viesti jää pelkäksi yksinpuhelusi.
VastaaPoistaKävin tässä välissä lukemassa Heidihahmoa ja huomasin kirjoittaneeni samasta asiasta: "Kyse ei ole useinkaan, mistä puhumme vaan siitä miten puhumme siitä!"
Runsas 20 vuotta kirkollisen viestijän vuotta on saanut minut etsimään sanallisten viestin rinnalle myös muita tapoja viestiä: kuva, draama, tanssi... Kuvaan ja draamaan olen jo päässyt hiukan sisälle. Tanssi olisi pitänyt aloittaa jo nuorena, mutta vaikuttuneena olen käynyt seuraamassa paikallisen tanssikoulun näytöksiä. Ihmeen paljon pystytään viestimään pelkällä kehon kielellä ilman sanoja!
Meillä sanominen kuuluu kotikasvatukseen.
VastaaPoistaItse opin sen perheemme teremissä, kun minulla on kohortin verran tätejä, leegio serkkuja ja muutaman divisioonan verran muuta perhettä, jotka kaikki osaavat sanoa ja perheessä on kulkenut sanomisen taito naislinjassa niin että sitä on eräänlaisena legendana pidetty.
Miehet eivät meidän suvussamme osaa, tai oikeastaan kehtaa sanoa samalla tavalla. Meitä sanojamiehiä on laajassa suvussamme oikeastaan ollut vain muutama, minä, pikkuserkkuni Antti, etäserkkuni Tarmo ja poikani.
Sanomisen taitoa on pidetty aina suvussani arvossa, niin että ei ole ollut tärkeää onko sanonut pahasti vai hyvästi, kunhan on sanonut sen hyvin.
Joskus vieraat ovat seuranneet järkyttyneinä sukumme sisäisiä keskusteluja, jossa rakennetaan peliä, syötetään kierteitä ja pelataan kuvioita, ei voiton, vaan hienon pelin vuoksi. Joutavan päiväisessä pöytäkeskustelussa heiteään kevyttä flirttiä, korusanaisia kohteliaisuuksia ja karkeaa ivaa ja kun joku heittää jotakin erityistä, sille osoitetaan hillitysti, silmänurkalla, suosiota, mutta ulkopuolinen odottaa tupen jo rapisenvan.
Tavallaan suvun sisäiset lempinimetkin kuvaavat tätä asennetta, hallitseva matriarkkamme on "Vanha Täi" ja minä "Ylen kankia priha" tai lontooksi "Your Lardship" Vanha Täi saattaa heittää tyttärensä tyttärenpojasta, "Linssiluteen kyllä tuntee Vanhan Täin jälkeläiseksi" tai "toukka se oli Vanha Täikin kerran". Ja jos Vanha Täi soittaa ja lähettää terveisiä pojalleni, "Ja sano sitten Vanhan Täin terveiset Matkakumppanille/Aurinkoiselle/Kaikkein Rakastetuimmalle"
Minä korostin on pojalle jo tarhaikäisenä, että sana hallitsee maailmaa, ja juuri puhuttu sana.
Kirjoitetullakin voi tehdä vaikutuksen, mutta puhuttu sana on teko, kun kirjoitettu sana on aina vain sanan kuva.
Pojan kasvatuksssa oikeastaan kaikki yhteiset leikit ja pelit, olivat sanan pelejä. Ensin opetettiin kirjaimia ja toisaalta sanaleikkejä. Ensimmäinen pojan oma vitsi oli sanaleikki, joka perustu "jää" sanan kahteen merkitykseen.
Sitten kun hän luki, leikittiin sanoilla ja takaperin puhumisella, ylösalaisin kirjoittamisella, viittomakielen ja puhutun yhtäaikaiseen merkitysten ristiriitaan.
Suosittu leikki oli haukkumanimien ja harjausten keksiminen.
Annettiin sääntö, joka keksittiin siinä
"Keksi herja, joka on yhdyssana, jossa toinen liittyy luonnonilmiöön, toinen ruokaan."
"Keksi haukkumanimi, jonka toinen osa liittyy eläimiin, jotka eivät imetä ja toinen liikenteeseen"
Tai leikki, jossa kerrotaan tarinaa vuorotelle, mutta joka vuorolla piti pistää tarinaan elementti, joka ei normaalisti kuulu siihen, mihin se laitetaan, ja selittää miksi toisen siihen laittama elementti oli siinä missä oli.
Jos toinen kertoi että mies oli tullut sillan yli pieneen metsään ja näki puusssa lohen.
Toinen kertoi miksi lohi oli puussa, ja kertoi sitten että lohella oli suussaaan piippu.
Toisen piti selittää miksi lohella oli piippu suussa; "koska vanhemmat lohet tapasivat eläkkeellä poltella iltapäivisin koivikoissa, ne polttelivat siellä, koska kalastajat eivät osanneet etsiä niitä puista". Jos toinen keksi oikein yllättävän vaihtoehdon tai selityksen, yhdessä kätkätettiin pitkin patjoja.
Kirjoitettuun kieleen liittyi leikki, jossa piti lukea teksti ääneen, mutta jättää vokaalit tai konsonantit pois ja toisen piti ymmärtää se. Vielä hauskempaa se oli, kun jätti molemmat pois, eli sormiaakkosilla. Valitettavasti pojan kouluunmeno sitten hidasti harjoituksia sen verran, että emme päässeet seuraavaan vaiheeseen, jossa olisimme jättäneet sormituksenkin pois.
Minulla oli sellainen pienen pieni muistikirja. Aina jos poika kysyi jotakin, johon en tiennyt vastausta, pistettiin se muistikirjaan, ja sitten katsottiin kotona tietosanakirjasta, ja jos asiaa ei löytynyt sieltä, mentiin seuraavana päivänä kirjastosta katsomaan.
Poikani ei ole puhelias, mutta kun on tarve sanoa, hän sanoo ja kun hän sanoo, se vaikuttaa.
Jos puhutaan retoriikasta oppiaineena,siis sen nykyisestä versiosta, puheviestinnästä, sisältö ei oikeastaan ole loppujen lopuksi muuttunut kovinkaan antiikin ajoista.
VastaaPoistaSamojen asioiden (logos, ethos ja pathos) ympärille se viestintä tänäkin päivänä kietoutuu.
Luulen että kuvallisen viestinnän ylivoiman vuoksi painopiste siirtyy koko ajan kahden viimeisen osalle; esim. elokuvia ja telkkariohjelmia arvotetaan usein sen pohjalta, millaisia tuntemuksia ne tuovat. Minusta olisi hyvä pitää koko paketti tasapainossa, kun joskus tuntuu että julkinen viestintä on kohta pelkkää pathosta ilman sisältöä.
Olikos se muinainen D. se sama, joka piti kiviä suussaan puhumaan opetellessaan? Demosthenes vai?
VastaaPoistaViestintä on siitä hauska aihe, että tavallaan jokainen on sen asiantuntija. Monet jopa arvelevat, ettei sitä tarvitse opiskellakaan. Kyllähän nyt jokainen sitä osaa.
KERTAKAIKKISEN HIENOT KOMMENTIT, KIITOS!
VastaaPoistaMenin kerran nuorena opettajana koulutukseen jossa yksi luento oli VIESTINNÄSTÄ. Luennoitsija aloitti luennon sanomalla että hän ei tiedä mistä aloittaisi koska viestintä on niin laaja alue ja hän ikäänkuin tietää siitä liikaa.. Tai tuo siinä oli sanomana, ei hän saanut sitä ulos noin yhtenäisesti. En ole sekavampaa esitystä kuullut. Heppu aloitti aina yhtä lausetta, mutta eksyi sivuraiteille tai katkaisi jutun ja jatkoi toista.
Minulla on nyt sama ongelma. Jos alan vastata kommentteihinne, juttu pursuilee yli äyräiden. Hah! Parasta vain kiittää sydämellisesti tässä vaiheessa ja tehdä lisää pieniä postauksia aiheista jatkossa.
Demosthenes tai Damocles minulla oli mielessäni, Obeesia :)
Minähän opetan viestintää, yhteisöllistä viestintää.
VastaaPoistaMiksi muutoin viestintuojaa ei saisi ampua? Mikä privilegi se sellainen on?
VastaaPoistaMahtavaa keskustelua! Hienoa, että retoriikka kiinnostaa.
VastaaPoistaSehän on muuten hassu ala. Siinä tutkitaan jotain mitä ei ole olemassa. Sanat ovat käsitteitä. Ne eivät ole konkreettisia. Ne ovat näkymättömiä.
Oikeastaan mikäpä vetäisikään vertoja viisaalle, luovalle innostavalle vuoropuhelulle ihmisten kesken.
VastaaPoistaPetja
VastaaPoistaViestintuojaa ei saa ampua, koska minä olen se enkä halua tulla ammutuksi. :)
Heidihahmo
Olen vahvasti sitä mieltä että sanat ovat painavia, tehokkaita, merkityksekkäitä. En menisi koskaan aliarvioimaan niiden mahtia. Sanat ovat minun mielestäni olemassa.
Leonoora
Eipä tosiaan paljon parempaa voi kuvitella.