Sunday, February 23, 2014

Timo Montonen, Minulla on Parkinson ja olen ylpeä siitä



Olen juuri lukenut Timo Montosen toimittaman kirjoituskokoelman herpaantumattomalla mielenkiinnolla kannesta kanteen. Se vei minut niin vahvasti mukaansa että eilen lipsahdin suitsuttamaan miehelleni miten loistava teos tämä "Timo Parkinsonin" kirja on. Juttu ei sentään jatkunut "Minulla on Montonen ja olen ylpeä siitä".  

Suomen Parkinson-liiton tiedote kertoo lisää tästä julkaisusta. Minulle lähetettiin liitosta arvostelukappaleen mukana kortti. Erilaisia eläimiä puussa. Soile Karhun piirtämä. Teksti: "Yhdessä olemme enemmän." (Klikkaa kuva isommaksi.) Yhteistyö ja voimaantuminen ovat keskeisiä tekijöitä toiminnassa. Elämä ei lopu sairauteen, vaan siitä voi jopa löytää uuden elämän. 

Yksi ihmeellinen Parkinson-ilmiö on sitä sairastavissa potilaissa heräävä luovuus. (Sivu 101) "Eikä näillä taiteen luomiseen heränneillä ole välttämättä aikaisemmassa elämässään taustaa taiteen luojana." Toinen hauska havainto on että tangon tanssiminen kuntouttaa ja hyödyttää (sivu 107).

Timo Montonen kertoo oman henkilökohtaisen tarinansa rehellisesti ja selkeästi. Kirjoitustaitoisesti. Inhimillisesti. Järjestelmällisesti. Ihailen hänen tapaansa päättää kirjoitukset myönteisesti. Vaikeuksien, pelkojen, ponnistusten ja saavutusten punnitustulos jää hänen teksteissään plussan puolelle. Se on minunkin elämänasenteeni. Pidän kirjan otsikosta. Se olisi voinut olla mikä tahansa tietystä valikoimasta. Olen iloinen että Timon punnituksen tulokseksi nousi yltiöpositiivinen ajatus kaikkien mahdollisten ajatusten joukosta. 

Tapasin Timon joulukuussa 2010 Avain kustannuksen glögitilaisuudessa. Luin hänen artikkelikokoelmansa, Kirjoittajan kirjan, mihin tykästyin toden teolla. Tämä on merkityksekästä, melkein kuin kohtaloa: Juuri tuolloin olin alkanut ymmärtää olevani Aspergerhenkilö. Luin Asperger-kirjaa joka avasi silmiäni. Heti perään tutustuin Timon ajatuksiin. Molemmat kirjat näkyvät tässä postauksessani

Nyt Parkinson-kirjaa lukiessani, tai paremminkin ahmiessani, tunsin valtavaa hengenheimolaisuutta ja samaistumista siihen miten tarina etenee. Erona on se että halusin olla Assi kun taas Timolle tautidiagnoosi rysähti päälle järkytyksenä. Hän luuli saaneensa kuolemantuomion. Minä tiesin Assiudesta että se ei ole sairaus vaan pikemminkin piirteistö johon kuuluu vaihtelevasti sitä sun tätä, enemmän tai vähemmän, haitaksi tai eduksi. Tarinointia aiheesta toisessa blogissani, täällä. Otsikko on Minulla on Asperger (ja olen ylpeä siitä). 

Timppa meni vähitellen mukaan "lajitovereitaan" tapaamaan (kuten minä Aspergerpiireihin). Netin keskustelupalstoja, yhdistystoimintaa, koulutusta, vapaaehtoistyötä, vuorovaikutusta, vertaistapaamisia... aina enenevässä määrin ja laajentaen. Välillä uhkaa burn out. Pitää tehdä tiliä itsensä kanssa. Eläydyin monin paikoin Timon tuumailuihin ja vaiheisiin. Huudahdin mielessäni: "Just niin!" ja "Niin minäkin!" 

Yhtymäkohdat omaan elämääni ja ajatteluuni pitivät otteessaan alkulehdiltä viimeiseen lauseeseen, samaten kirjoittajan selkeäksi hiottu tyyli ja sopivin väliajoin tarjotut kuvaukselliset herkkupalat:

"Välillä olen jähmeä kuin tönkkösuolattu Boris Jeltsin, välillä jalat vispaavat kuin Elviksellä." (Sivu 82)

Takaiskuja tulee taudin edetessä, mutta voi käydä niinkin että muutos lääkityksessä parantaa tilanteen pitkäksi aikaa. Mielentila voi masentua kun kanssaihmiset puhuvat ajattelemattomasti tai murrosikäiset pilkkaavat bussissa. (Sivu 13) Kunpa olisin päässyt kertomaan Timpalle että minulle ja parille ystävälleni tapahtui kerran vastaavaa bussipysäkillä eikä meissä ollut muuta vikaa kuin että olimme parin juopuneen tytön silmissä vanhoja. Olimme noin 40-vuotiaita ja täysin edustuskelpoisia. Välikohtaus häiritsi mutta hiukan tuli hyvitystä kun toinen tytöistä nousi kanssamme samaan bussiin ja alkoi voida pahoin. Nauraminen loppui siltä illalta. 

Häpeäkseni muistan kun omassa nuoruudessa alaikäisinä kerran kavereiden kanssa nauroimme kahden mummelin hatuille kahvilassa ja he kuulivat sen. Ystäväni Ippa eli Ritva hörötti estoitta hatulle joka oli hänen mielestään kuin tykinkuula. Kuvitelkaa vanteenomaisesta pyörylästä kohoava puolipallo ja typerä teini-ikäinen tirskuja. Ja minäkin siinä nauroin mukana. Juttu jatkuu aika kammottavasti. Toinen mummoista nimittäin tuli kävelemään pöytämme ohi ja takaisin ja sanoi: "Minä kävelen tässä että saatte nauraa lisää." Kunpa saisi tilaisuuden jälkikäteen korjata tuollaisia häpeällisiä tekosia omasta elämästään. 

Timo, ole edelleenkin oma kiva itsesi, terve sielu vajavaisessa ruumiissa, arjen sankari, oman elämäsi tähti, kirkasjärkinen ajattelija, muiden innoittaja. Tämän kirjan luettuaan kenenkään Parkinsoniin sairastuneen ei tarvitse luulla tautia kuolemantuomioksi eikä kuvitella muuttuvansa "sumusilmäiseksi sönkkääjäksi" (sivu 88). Liikehäiriösairaus rapistaa ruumista mutta mieli pysyy kirkkaana. Vertaistoimintaan osallistumalla ja itsestä ja kavereista huolta pitämällä elämä on elämisen arvoista ja tulevaisuudessa toivoa. 

Kiitos huisin elähdyttävästä, opettavaisesta ja oivalluksia tarjoavasta lukukokemuksesta. Loistava, briljantti ja ihan timangi kokoelma kirjoituksia. 

8 comments:

  1. Pistänpä mieleeni tämänkin kirjan. Isälläni on Parkinson, joskin puhjennut vanhemmalla iällä. Jäi mieleen tuo maininta luovuudesta, joka ainakin isäni kohdalla katosi taudin myötä, tai ehkä myös siksi etteivät työkalut enää totelleet käsissä.
    Aika hyvä taktiikka tuolla mummolla nuoruudestanne, tepsi todella hyvin jos vieläkin tunnette häpeää siitä. Pitääkin muistaa jos joskus tulee tilanne eteen :)

    ReplyDelete
  2. Sirokko: Minunkin isälläni epäiltiin Parkinsonia mutta ei sitten ollutkaan sitä. Taidan antaa tuon kirjan hänelle luettavaksi. Se on joka tapauksessa kiinnostavaa luettavaa ja hän on himolukija.

    Kiinnostava huomio sinulla häpeästä. Kun asiaa mietin tuolta kannalta tulee mieleeni yksi myöhäisempi muisto lapsuudenystävästäni Ipasta. Hän sai ajokortin ja töytäisi vanhingossa erästä vanhusta. Leuhki kaveriporukassa että kaataa vanhukset kumoon ja puhaltaa pakoputkeen. - Eli taisi olla niin että hän ei oppinut katumaan eikä häpeämään. Tiemme erkanivat jo alle parikymppisinä.

    ReplyDelete
  3. Mummollani oli Parkinson ja samoin entisellä vuokra-isännälläni täällä.

    ReplyDelete
  4. Jael: En tiennytkään. Kertoile joskus lisää !

    ReplyDelete
  5. Voi miten hieno postaus. Oman sairautesi/persoonallisuutesi kautta osaat eläytyä asiaan tavanomaista paremmin.
    Kohta luovuuden heräämisestä pysäytti. Naapurin rouvalla on nimittäin Parkinson, mikä on vääristänyt hänen ryhtiään pahasti, mutta samalla hän on ryhtynyt pukeutumaan huomiotaherättävän kauniisti. Väri- ja muotosilmä toimii kuin jollain muotisuunnittelijalla.

    ReplyDelete
  6. Marjatta: Parkinson-ihmisiä tunteva piirimme alkaa laajeta. Värikäs pukeutuminen kuulostaa ihanalta. Harrastan sellaista itsekin.

    Minulla on Aspergerin oireyhtymä. Se ei nimestään huolimatta ole sairaus :)

    ReplyDelete
  7. Tiedän Rita! Olin jotenkin kömpelö tuossa, siksi lisäsin persoonallisuus. Enhän minäkään pidä aspergeria sairautena. Tunnen asperger-piirteitä omaavia ihmisiä, jotka ovat juuri niiden piirteiden takia ihastuttavia, hurjan älykkäitä ja keskittyviä.

    ReplyDelete
  8. Marjatta: Ei hätää. Asperger on niin monimuotoinen ja laaja-alainen että sitä on vaikea luonnehtia selvästi. Siihen saa diagnoosin lääkäriltä, psykologilta tai psykiatrilta, joten melkein luulisi että se voisi olla sairaus. Kehityshäiriön nimellä kulkee. Tapaukset vaihtelevat hyvin lievästä vaikeaan ja väliin mahtuu kaikenlaista.

    Tunnusomaista on esimerkiksi erikoinen kykyprofiili (koulussa). AS-henkilö saattaa olla hämmästyttävän lahjakas jossain oppiaineessa ja hämmästyttävän huono toisessa.

    ReplyDelete

Kommentit ovat tervetulleita. Pyrin vastaamaan kaikkiin.

Julkaisen heti kun ehdin. Iltaisin en tavallisesti ole paikalla, mutta aamulla sitten taas.

Sana on vapaa, hyvät blogikaverit :)