Kasvaminen on jatkuvaa vuorovaikutusta. Meitä kasvatetaan ja kasvamme itse. Kokeilemme rajojamme. Tarkkailemme itseämme vertaamalla muihin. Varttuessamme pikkulapsista koululaisiksi, teini-ikäisiksi ja nuoriksi aikuisiksi otamme erilaisia mittapuita, ihanteita, toteamme millaisiksi haluamme tulla, millaisia emme halua olla. Lapselle suurimmat vaikuttajat ovat tavallisesti omat vanhemmat, tärkein roolimalli samaa sukupuolta oleva vanhempi. Pojalle isä, tytölle äiti. Kun lapsi menee kouluun opettajasta tulee tärkeä tekijä ja vaikuttaja. Kaverit ovat ilman muuta olennainen osa lapsen henkisessä kasvamisprosessissa. Silti, kuten sanottu, vanhemmat, varsinkin heistä toinen, on avainasemassa siihen nähden millainen ihminen heidän lapsestaan tulee. Älköön nyt kukaan kuitenkaan yksiselitteisesti ottako asiaa siten että kasvatettava on tahdoton olento jota mielin määrin muokataan.
Tuossa yleistä ylimalkaista pohdintaa alustukseksi. Entä käytäntö?
Käytännön kompastuskiviä on muun muassa se että kasvattajat eivät läheskään aina tiedä mitä tekevät. Lastensuojelun parissa toimivat tietävät että joskus vanhemmista on enemmän haittaa kuin hyötyä, noin niinkuin kauniisti sanottuna.
Kerron esimerkin siitä miten suuri vaikuttaja isä on pojilleen. Perheväkivallan jatkuttua kohtalaisen kauan Hanna otti 4 ja 2-vuotiaat pojat ja muutti pois. Pojat kyselivät milloin mennään takaisin omaan kotiin isin luo. He olivat nähneet isän lyövän äitiä mutta mistä he olisivat tienneet että se ei ollut normaalia? Hanna ryyppäsi jonkin aikaa uuden miesystävän kanssa. Poikia heiteltiin kahden kodin väliä. He itkivät paljon. Aikaa kului. Hanna vaihtoi kunnolliseen miesystävään ja sai elämänsä oikeille uomille. Pojat ovat nyt 5 ja 3-vuotiaat. Kilvan he julistavat Hanna uudelle miesystävälle: “Meidän isä pystyy hakkaamaan sinut!” Muut naureskelevat ihastuksissaan sille miten pojat ihailevat isäänsä. Minä en naura. Melkein itken.
‘
Minulla on sinulle jotain kivaa minun blogissani... ;)
VastaaPoista