Teos: Huijarin oppipoika
Kirjailija: Anniina Mikama
Julkaisija: WSOY (2019)
Kansi: Sami Saramäki
Genre: Nuorten romaani
Trilogian toinen osa
Sivuja: 408
Oma kirjani:
Mediakappale kustantajalta
Oma kirjani:
Mediakappale kustantajalta
Hurmaavaa ja kiduttavaa lukea tämä kirja pätkittäin. Olisin mieluusti sukeltanut pää edellä ja seikkaillut Wiktorin ja muiden kanssa alusta loppuun, mutta työvelvollisuudet pakottivat palastelemaan nautinnon. Nyt sain tarinan kuitenkin päätökseen ja iloitsen siitä että tämä on trilogia. Kolmas osa tulossa ensi vuonna ja eka osa minulla on kotona. Aikanaan luen sitten koko sarjan uudelleen pötkössä. Tämä on niitä romaaneja joiden ei tahtoisi loppuvan.
Postaukseni Mikaman kiehtovasta esikoisromaanista Taikuri ja taskuvaras on täällä: KLIK. Siinä oltiin Helsingissä talvella 1890 ja nyt Huijarin oppipojassa ollaan Krakovassa vuonna 1829. Siirrymme siis ajassa taaksepäin ja tarinan tausta selviää. Niskakarvat pörhistyvät mielihyvästä kun ajattelen lukevani ekan osan uudelleen toisen osan jälkeen. Taidokasta tarinankerrontaa. Ihailuni. Kehrään kuin kissa.
Juonesta lyhykäisesti: 15-vuotias Wiktor asuu äitinsä ja pikkuveljensä Tomekin kanssa ja menee salaa katsomaan taikuriesitystä parhaan ystävänsä Zofian kanssa. Siitä alkaa elämänmuutosten ja seikkailujen sarja. Wiktor joutuu onnettomuuteen ja sen seurauksena pyörätuoliin. Kuvaan tulee maankiertäjä kelloseppä Seweryn ja konemies ihmisrobotti Tom. Sewerynin menneisyydestä nousee monenlaista mystistä ihmeteltävää. Kaikki ratkeaa kuitenkin hyvin päin.
Lukijalle on luvassa nopeita juonenkäänteitä, vähältä piti - ja mikä nyt eteen - tilanteita, salakähmäisiä puuhia, sähkön ja konemekaniikan lumoa, huijausta ja taikatemppuja, kaksintaistelukin... mutta myös helliä tunteita, surua ja rakkautta.
(Sivu 237, Seweryn yleisön edessä) "Työntäessään kätensä Wiktorin taskuun hän oli tyhjentänyt sen kolikoista. Nyt hän rupasi poimimaan rahaa ilmasta. Hän napsi kolikoita tyhjästä, ihmisten korvista ja nenistä ja kaikista mahdollisista paikoista ja sitä mukaa kuin rahoja ilmestyi hän heitteli niitä katsojille. He ottivat niitä kiinni innoissaan kuin pikkulapset ja naureskelivat tyytyväisinä sanoen, että arvostivat paljon enemmän tällaista taikuria, joka takoi rahaa tyhjästä sen sijaan että pyysi sitä heiltä. Lopuksi Seweryn antoi kolikoiden valua tasaisena virtana sormien välistä pöydälle, kuin hänellä olisi ollut niitä aivan loppumaton varasto."
Tarinan jälkeen luin tekijän jälkisanat ja viehätyin niiden tuomista lisätiedoista. Mikama on opiskellut vuoden Krakovan taideakatemiassa, siis kaupunki on tuttu. Siellä on edelleenkin tarinan ajankohdan muureja ja mukulakiviä ja ikkunalaudoilla kujertavia kyyhkysiä. Jälkisanoissa kerrotaan muutakin kirjan sisällöstä, mutta enpä puhu liikoja, jotta ei kenenkään lukukokemus kärsi.
Kolmatta osaa odotellessani aion lukea ekan osan uudelleen. Muistan siitä hauskimpana liukuportaiden kuvauksen kun ne olivat uusi ilmiö vanhassa Helsingissä.
Tästä vasta lukemastani jää mieleen väikkymään ne kohdat kun meille kuvataan kellon koneiston purkamisesta osiin, esimerkiksi käkikellon. (s. 100 - 101) Seweryn asetti kellon työpöydälle ja ryhtyi valitsemaan Wiktorin isoisän työkalupakista sopivia instrumentteja kuin lääkäri, joka valmistautuu leikkausoperaatioon... Ensi töikseen hän irrotti kellotaulun. Sitten hän ruuvasi auki kellokaapin. Takaseinän sisäpuolella oli spiraaliksi väännetty kuparilevyn suikale... Mukaansatempaavaa kerrassaan.
Taikuri ja taskuvaras olisi mainio koulun päättäjäislahja jollekin nuorelle lukutoukalle ja sitten joululahjaksi tämä toinen osa, Huijarin oppipoika. Eikö ole upeat kannet!
Juonesta lyhykäisesti: 15-vuotias Wiktor asuu äitinsä ja pikkuveljensä Tomekin kanssa ja menee salaa katsomaan taikuriesitystä parhaan ystävänsä Zofian kanssa. Siitä alkaa elämänmuutosten ja seikkailujen sarja. Wiktor joutuu onnettomuuteen ja sen seurauksena pyörätuoliin. Kuvaan tulee maankiertäjä kelloseppä Seweryn ja konemies ihmisrobotti Tom. Sewerynin menneisyydestä nousee monenlaista mystistä ihmeteltävää. Kaikki ratkeaa kuitenkin hyvin päin.
Lukijalle on luvassa nopeita juonenkäänteitä, vähältä piti - ja mikä nyt eteen - tilanteita, salakähmäisiä puuhia, sähkön ja konemekaniikan lumoa, huijausta ja taikatemppuja, kaksintaistelukin... mutta myös helliä tunteita, surua ja rakkautta.
(Sivu 237, Seweryn yleisön edessä) "Työntäessään kätensä Wiktorin taskuun hän oli tyhjentänyt sen kolikoista. Nyt hän rupasi poimimaan rahaa ilmasta. Hän napsi kolikoita tyhjästä, ihmisten korvista ja nenistä ja kaikista mahdollisista paikoista ja sitä mukaa kuin rahoja ilmestyi hän heitteli niitä katsojille. He ottivat niitä kiinni innoissaan kuin pikkulapset ja naureskelivat tyytyväisinä sanoen, että arvostivat paljon enemmän tällaista taikuria, joka takoi rahaa tyhjästä sen sijaan että pyysi sitä heiltä. Lopuksi Seweryn antoi kolikoiden valua tasaisena virtana sormien välistä pöydälle, kuin hänellä olisi ollut niitä aivan loppumaton varasto."
Tarinan jälkeen luin tekijän jälkisanat ja viehätyin niiden tuomista lisätiedoista. Mikama on opiskellut vuoden Krakovan taideakatemiassa, siis kaupunki on tuttu. Siellä on edelleenkin tarinan ajankohdan muureja ja mukulakiviä ja ikkunalaudoilla kujertavia kyyhkysiä. Jälkisanoissa kerrotaan muutakin kirjan sisällöstä, mutta enpä puhu liikoja, jotta ei kenenkään lukukokemus kärsi.
Kolmatta osaa odotellessani aion lukea ekan osan uudelleen. Muistan siitä hauskimpana liukuportaiden kuvauksen kun ne olivat uusi ilmiö vanhassa Helsingissä.
Tästä vasta lukemastani jää mieleen väikkymään ne kohdat kun meille kuvataan kellon koneiston purkamisesta osiin, esimerkiksi käkikellon. (s. 100 - 101) Seweryn asetti kellon työpöydälle ja ryhtyi valitsemaan Wiktorin isoisän työkalupakista sopivia instrumentteja kuin lääkäri, joka valmistautuu leikkausoperaatioon... Ensi töikseen hän irrotti kellotaulun. Sitten hän ruuvasi auki kellokaapin. Takaseinän sisäpuolella oli spiraaliksi väännetty kuparilevyn suikale... Mukaansatempaavaa kerrassaan.
Taikuri ja taskuvaras olisi mainio koulun päättäjäislahja jollekin nuorelle lukutoukalle ja sitten joululahjaksi tämä toinen osa, Huijarin oppipoika. Eikö ole upeat kannet!
WSOY: KLIK.
äitini joka on Könnin sukua ehkä tykkäisi kirjasta
VastaaPoistaVoisi hyvinkin tykätä 😀 Kivaa uutta viikkoa teille päin.
PoistaJos eivät jo pelkät kannet kutsu lukemaan, niin johan on ihme ja kumma! Positiivista on lisäksi, että tässä tuntuisi kerrankin olevan noille hurmaaville pojanviikareille kiintoisaa tarjottavaa. Voi olla, että on väärä tuntuma, mutta kolmen 7 - 11 -vuotiaiden tyttöjen, joita Juniorimurmelit edustavat, kohdalla valittavaa näkyy riittävän. Ja hyvä niin.
VastaaPoistaJa nuo kellot; etenkin niiden jännä sisältö nostalgiamatkoineen: Ukillani oli minulle sallittu kirjoituspöydän keskilaatikko ehtymättömine aarteineen, joihin lukeutui muutama taskunauris. Mikä riemu oli niitä availla ja tapittaa raksuttavia rattaita; hyväntuulen postauksesta ja aikamatkasta kaunis kiitos:)
Sinulla on mielestäni oikea vaisto siihen että pojatkin tykkäisivät tästä kirjasarjasta.
PoistaVoi että minuakin viehättävät taskunauriit ❣️ Eräällä yksikätisellä ystävälläni oli muinoin taskukello ketjussa (kun ei olisi voinut rannekelloa laittaa) ja sen näkeminen teki aina vaikutuksen. Voisin itsellenikin havitella sellaista mutta taitaisi olla liian hankalaa katsoa kelloa opetuksen lomassa. Rannekello on yksinkertaisempi 🙂 Ihkua että toit nuo muistosi tänne ilmapiiriä sulostuttamaan 💜
Mielestäni kirjat ovat suunnattu yli 11v. lukijoille. Varsinkin ykkösosa, koska siinä on rakkautta, mutta sitten myös sitä väkivaltaakin, sopii paremmin vielä vanhemmille lukijoille. Minun isällä oli taskunauris, kun olin pieni. Se kello jaksoi kiinnostaa pitkään. Rannekello oli paljon tylsempi juttu.
VastaaPoistaMinä sain nuorena vanhemmilta lahjaksi kultakellon kultaketjussa, ja kello käy edelleen.
Rakkaus ja väkivalta... kieltämättä vaativat mieluummin vanhemmat lukijat. Nuorten romaaneja ei kannata tarjota liian pienille lapsille.
PoistaKultakello kultaketjussa, oih miten ihanaa 💛 Minulla oli teini-iässä kullanvärinen kaulakello, mikä oli myös ihan kiva juttu. Kello on pysähtynyt. Hienoa että sinun kellosi käy.
Tykkään kyllä rannekelloistakin. Aah näitä kellomuistoja. 🙂 ♥♥♥
Onpas hieno! :)
VastaaPoistaNiin on ♥ Mukavaa tätä päivää sinulle.
PoistaKannet suorastaan kutsuvat avaamaan kirjan ja kohta siinä ensimmäiset rivit ja sivut menee samantien.
VastaaPoistaJoo, se on tuon kirjan kanssa juuri noin ♥ ♥ ♥ ♥ ♥
PoistaArvaa oliko kamalaa kun piti aina keskeyttää lukeminen töiden takia? 😀