Kiasma ja Oodi ohimennen

Aina kun kuljen tuosta Helsingin keskustassa, katson Kiasmasta näkyvää osaa. Pidän siitä. Harmittelen rakennustelineita ja liikennemerkkejä. Ne estävät ottamasta kauniita kuvia. Otin silti.

Keskustakirjasto Oodi. Hieno.

Vaikuttava. Aina.

Yhtenä päivänä noin viikko sitten menin bussilla keskustaan ja kuulin rytmikästä naputtelua. Mitä se oli? Heh, kuski rummutteli käsillä ohjauspyörään. Ei mitenkään tyhjänpäiväisesti vaan tuntui osaavan. Mahdollisesti djambensoittaja Lähi-idästä. Pidän rytmeistä.

Vielä enemmän tykkään rumpusetin soitosta palikoilla. Paluumatkalla bussinvaihtoa odotellessa havaitsin tuon kaverin, joka kuvassa puhuu puhelimessa. Ennen puhelua hän heilutteli rumpupalikoita ilmassa ja taputteli fantastisesti rytmejä penkkiä tai reppuaan hakkaamalla, en ehtinyt tarkemmin katsoa. Bussi tuli ennen kuin ehdin paparazzoida enempää. 

Kaksi rytminautintoa minulle samalla reissulla, mennen tullen. Yksi isoimmista iloistani on rumpujen soitto. Olen itsekin soittanut kauan sitten jonkin aikaa.

Oi pihamme ihanat esikot, kunpa kukkisitte kauemmin. 

Hyvä kun kukitte joka vuosi kuitenkin.

Eilen koin pienen seikkailun. Hampaasta oli lohjennut pieni pala.  Pääsin / jouduin hammaslääkärille paikkaan jossa en ollut ennen käynyt. Hammaslääkärin etunimi oli Shirin ja sukunimenkin perusteella heräsi toivo että hän saattaisi olla iranilainen. 

Otin kaiken varalta vanhan persian vihkon mukaan ja lueskelin sanoja ja sanontoja vuoroani odotellessa. Olin 15 minuuttia etuajassa ja lääkäri 10 minuuttia myöhässä. Ehdin kerrata ja opiskella aika paljon. Se olisi ollut plussaa siinäkin tapauksessa että hän ei olisi ollut iranilainen, mutta kyllä hän oli. Mitä mukavin kohtaaminen puolin ja toisin. Nuorehko nainen, tullut lapsena Suomeen, ei ollut kuulemma kertaakaan tavannut suomalaista joka osaisi puhua persiaa. 

Mitä mukavaa teille on tapahtunut hiljattain?