JAMES BOND - LEFFASSA

.


Aamun ensimmäisen puhelinenglannin kurssilaisen kanssa todettiin että ihme ja kumma, olimme molemmat eilen tuoreimman James Bondin ennakkonäytöksessä. It's a small world, except it turned out that he had been at Tennispalatsi with his ladyfriend and I at Bristol with my husband. They had been invited by an insurance company and we by the British Embassy.

Siitä on aikaa kun viimeksi kävin leffassa. Kouluaikana kun isoäiti myi lippuja elokuvateatterin kassassa, sain aina vapaalippuja moneen leffateatteriin. Nyt oli edellinen kerta varmaankin Independence Day useita vuosia sitten. Mentiin porukalla. Muistan miten vieressäni istuneen Rean tarjoamat pumpulit olivat tarpeeseen. The sound was really LOUD. Rea on konservatorion rehtori ja herkkäkorvainen. Eilen unohdin ottaa pumpulia mukaan. Olisi ollut tarpeeseen. Hih.

Se mitä en arvannut ennalta oli että nauttisin elokuvasta. Tappaminen oli kamalaa, mutta suodatin sen ja nautin täysillä vauhdista, maisemista, vähäeleisestä ilmeettömästä näyttelemisestä, Bondin henkilöhahmosta, mitä kuivimmasta brittihuumorista, jota oli sopivan niukasti, englantilaisista autoista, RANGE ROVER, ROVER... aaah; ASTON MARTIN. Elokuvan loppu teki minuun vaikutuksen, mutta en puhu siitä sen enempää, jotta en pilaa kenenkään elokuvaelämystä.

Tekniikan englannin ja autoalan kieltenopena panin merkille nuo brittiläiset autot ja englannin opettajana pohdiskelin että mahtaako englantilainen action-elokuva olla erilainen kuin amerikkalaiset mitä oletan toimintaleffojen enimmäkseen olevan.

Kaikkein parasta minusta oli alkuvaiheeseen sijoitettu uskomaton vauhtiesitys. Miten kuvailisin sitä teille? En tiedä. Itselleni kuvailen sen näin: Silloin kun kouluaikana harrastin telinevoimistelua ja sain tietynlaisen fiiliksen kiintopyörähdyksestä meidän pihan mattotelineessä. Sitä fiilistä tavoitan aina katsoessani naisvoimistelun maailmanmestaruuskisoja. Jos sen tunteen saa jatkumaan ja voimistumaan moninkertaiseksi niin se oli eilinen elämykseni takaa-ajossa pitkin ja poikin maisemaa, ylös ja alas huimaa vauhtia, pudotuksia, voltteja, päätähuimaavia hyppyjä nostokurjessa ja rakennuksilla... Huokaus. En osaa kuvata sitä.

Toinen järisyttävän upea kokemus oli nähdä kohtaus jossa raskaan kaluston trukit, lentokoneet, helikopterit ja ties mitkä vitkuttimet liikkuivat näköpiirissä erilaisten räjähdyksien ja sortumien ristitulessa. Kai se Bondkin siellä ponnahteli. Välillä olisin kaivannut pysäytyskuvaa.

Kaikkein kivoin tunne silti oli koko ajan tietää että vaikka en naisena pääse Bondin maailmaan muuta kuin katselijana, vieressäni istui mieheni joka todennäköisesti eläytyi vähän kaikkeen. Leffassa oli miesten maailmaa ja ajatusmaailmaa, tekniikkaa ja teknologiaa, voimien mittelyä, kilpailua, hengissäpysymistaistelua, sotaa ja strategiaa. Olin iloinen hänen puolestaan.

Henkiä salpaavia Montenegron maisemia ja lopuksi Veneziaan. Italiaihmisenä olin siellä kotonani ja vähän kauhistuinkin kun luodit osuivat pylväisiin ja rakennukset alkoivat sortua... mutta sitten tajusin että sen oli pakko olla vain elokuvaa. Huh.

Koko teatteriyleisö oli Britannian suurlähetystön kutsumaa juhlavasti pukeutunutta väkeä. Pääministeri Vanhanen oli joukossa vaikka en häntä nähnytkään. Olin iloinen kun kuuluimme niihin joita suurlähettiläs Dr Valerie Caton tervehti kädestä pitäen sydämelliseen tapaansa pienen small talkin säestyksellä. "Miten yleisö mahtaa ottaa uuden Bondin näyttelijän vastaan? Monien mielestä Sean Connery on ainoa oikea 007."

Kiitän Suurlähetystöä saamastani kutsukortista. Olen yhtä elämystä rikkaampi. Hiukan eri ihminen kuin vuorokausi sitten. Olen nähnyt taas yhden puolen englantilaisuutta. Ian Flemingin James Bond ja sen viimeisin filmatisointi. Kiitos ja kumarrus.
.