Tuesday, May 24, 2016

Jonas Hassen Khemiri, Kaikki se mitä en muista


Kirjailija: Jonas Hassen Khemiri
Teos: Kaikki se mitä en muista (2016)
Kustantaja: Johnny Kniga
Alkuperäisteos: Allt jag inte minns (2015)
Suomentaja: Tarja Lipponen
Sivuja: 291
Oma kappaleeni: 
Lahja kirjailijan haastattelutilaisuudesta

Jos minulta kysytään oliko helppo- vai vaikealukuinen, vastaan: Molempia. Kerronta etenee lyhyinä haastattelupätkinä, kun auto-onnettomuudessa kuolleen Samuelin tunteneet ihmiset kertovat tapahtumista ja taustoista ja Samuelista itsestään. Khemirin (ja kääntäjän) kieli soljuu yksinkertaisena, mukavalukuisena, mutta minäkerronta ei aina selkeästi paljasta kuka kulloinkin puhuu. Lukija joutuu näkemään vaivaa jos tahtoo selvittää sen. Toinen taktiikka on keskittyä siihen mitä sanotaan ja edetä sitä kautta. Yritin käyttää molempia keinoja. Enimmäkseen kuitenkin vain nautin lukemisesta, ja tuumailin mitä tuumailin jutun edetessä. Kokosin kuin 5000 palan palapeliä, josta 1000 palaa puuttui ja täytyi arvailla loput. 

Teos sai parhaan ruotsalaisen kaunokirjallisen teoksen palkinnon vuonna 2015. Kaikki mitä en muista on moniulotteinen punos. Genre ei ihan selvä; muistuttaa dekkaria, on psykologinen, vahvasti myös yhteiskunnallinen ja oman aikansa kuva. 

Ellette ole lukeneet, katsokaa esittelyteksti täältä: 


(Sivu 56) "Yhtenä iltana puhuimme nimistä ja Samuel kertoi että hänestä tuli Samuel, koska hänen isänsä halusi niin. Isä oli alkanut tajuta, miten työnantajat ja vuokranantajat suhtautuivat ulkomaisiin nimiin. Eikä isä halunnut pojalleen samaa kohtaloa. "Mikä susta muuten olisi tullut?" kysyin. Samuel hymyili ja antoi esimerkkejä, joita ei voinut lausua, jos ei osannut rykäistä kesken sanan, kahdesti. Nimiä, jotka alkoivat h-äänteellä syvältä vatsanpohjasta. Nimiä, jotka kuulostivat aivastukselta tai rimmasivat ainakin kahden solvauksen kanssa."

Minua tarina kiinnosti luultavasti eniten siksi että siinä liikuttiin monikulttuurisuuden ja toisen polven maahanmuuttajien parissa. Vieraat kielet ja ulkomaalaiset ovat aina vetäneet minua puoleensa. Kuuluvat sekä työhöni että vapaa-aikaani. Toiseksi pidän Ruotsista ja ruotsin kielestä. Ei mutta sittenkin taisin kaikken eniten viehättyä ihmisen psykologian pohtimisesta; millaiset havaintokykymme ovat, miten huonosti tai hyvin ihmisen muisti toimii, mitä kukin panee merkille päivän tapahtumista ja elämäänsä sivuavista henkilöistä. Miten luotettava todistaja meistä kukin olisi oikeudessa rikoksen nähtyään?

Näkivätkö kaikki Samuelin eri tavalla, omista lähtökohdistaan, vai muuntuiko ja mukautuiko hän kuin kameleontti sen mukaan kenen seurassa kulloinkin oli? Kirjailija kehittelee hyvin kiinnostavasti tuota aihetta. Tokihan meistä jokainen käyttäytyy hiukan eri tavalla eri ihmisten seurassa, mutta ei kai ihan kameleontiksi asti. Joku huomautti asiasta Samuelille, mistä seurasi itsetutkistelua.

Muistiin viitataan monin paikoin. Oman lisänsä tuo Samuelin muistisairas isoäiti. Lukija voi tuumailla mitä hänelle jää mieleen kun kirja on luettu. Minä pääsin loppuun perjantaina muutama päivä sitten. Muistan pikkujuttuja kuten vadelmaveneet (joita en ole koskaan maistanut enkä edes nähnyt, voisinkin googlata, yritän muistaa), tutun sanonnan, jonka olen kauan sitten oppinut ruotsiksi, mahdollisesti Peppi Pitkätossusta: "Allt får man höra innan öronen faller av." eli "Paljon saa kuulla ennen kuin korvat putoavat päästä." (sivu 168) Senkin muistan kun käveltiin Ringvägeniä pitkin. Ei muuten mutta Meri-tätini asuu Tukholmassa Ringvägenillä. 

Sitten isompia juttuja. Pohdin lukiessa, ja huomaan ajatusteni palaavan jälkikäteenkin siihen millaista on olla ulkomaalaistaustainen ja selvästi erinäköinen kuin kantaväestö maassa kuin maassa. Ennakkoluuloja, muukalaisvihaa, oudoksuntaa, syrjintää. Elämistä kahden kulttuurin välissä jos perheessä pidetään yllä vanhan maan tapoja ja ruotsalainen yhteiskunta onkin joissakin suhteissa niistä poikkeava. Lapset ja vanhemmat, miehet ja naiset. Kielimuuri kun tulee ummikkona maahan. 

(Sivu 171 - 172) Laide soittaa Zainabille ja kertoo löytäneensä tälle asuinpaikan:

"Se ei maksa mitään. Voitte asua siellä ilmaiseksi. Siellä olette te ja nainen nimeltä Nihad. Zainad vaikeni, ei kiitellyt, vaan vaikeni. Hän oli hiljaa puoli minuuttia... Sen jälkeen hän kulutti viisi minuuttia ylistääkseen Allahia, kaikkivaltiasta, laupiasta, armeliasta, häntä joka hallitsee ylösnousemuksen päivinä, ohjaa oikealle tielle, maailman herraa, mahtavaa ja ylistettyä ja anteeksiantavaa. Ja täytyy myöntää että oli vähän erikoista kuulla hänen ylistävän ja kiittävän jumalaa, johon itse en uskonut. Minuahan hänen olisi ollut ensi sijassa kiittäminen ja toisekseen Samuelia. Lopetimme puhelun ja soitin Nihadille, joka ulvoi ilosta ja suuteli puhelinta, kunnes se kolahti lattialle."

Miksi Samuel kuoli? Oliko se itsemurha? Odotin saavani tietää ratkaisun, mutta oikeastaan lopputulema ei tuntunut niinkään tärkeältä. Merkityksekkäät asiat nousivat esiin matkan varrella, eri kertojia kuunnellessa. Sellaiset asiat, jotka pysäyttävät miettimään. Kuten se miksi isä ei opettanut pojalleen omaa äidinkieltään arabiaa. Siksi että poika ei joutuisi huonoon seuraan. 

Mitä itse muistan selvimmin Khemirin tekstistä? Unohtuuko kaikki vai jääkö jotain pysyvästi muistiin? Lainaan tähän otteen, jota en voi lakata pohtimasta. Oltiin sitten Ruotsissa tai Suomessa, tämä lienee monen kylmä karu tunne ja kokemus:

(Sivu 88) ... Tukholma on maailman ainoa kaupunki, jossa sylilapset oppivat kaihtamaan muiden katsetta. Sen huomaa tarkastelemalla muualla varttuneita lapsia. Kun he tulevat Tukholmaan, he luulevat, että heille leperrellään metrossa, he räpyttelevät silmäripsiä, tarjoavat tuttia koiralle, mutta muut matkustajat panevat heidät aikailematta ruotuun. Yksikään katse ei kohoa puhelimesta, hymyyn ei tule vastausta. Ihmiset ovat kuin muumioita, suolapatsaita matkustamassa edestakaisin, töihin, töistä kotiin..." 

Kolahti itseenikin. Olen keskivertoa seurallisempi ja ulospäin suuntautunut. Olen se joka avaa keskustelun tuntemattomien kanssa kutsuilla ja muissa tilaisuuksissa. Monet kerrat minut on pantu ruotuun. Hymyyn ei vastata, keskustelu jää melkeinpä yksinpuheluksi. Ihmettelen kanssaihmisten tuppisuista käytöstä. Olen hiljaa itsekin kun tuollaista tapahtuu. Pidättyväisyys menettelee, mutta täysi hiljaisuus ja vaikeneminen järkyttää. Siinä tuntee itsensä idiootiksi. Pitää mennä sivuun istumaan ja häpeämään. Vai pitäisikö niiden muiden hävetä?  


Aivan verraton teos. Kiitos kustantajalle kutsusta kirjailijatapaamiseen, johon Khemiri itse matkusti Ruotsista. Yleisradion Petter Lindberg haastatteli ruotsiksi ja tulkkasi suomeksi. Kiitos kirjasta, jonka sieltä sain lahjaksi. Antoisa lukukokemus, jota edelleen sulattelen. 

8 comments:

  1. Sattui tänään niin että vesijumppakaveri kertoi matkasta Italiaan. Oli kierrellyt isomman porukan kanssa Umbriassa ja Roomassa. Mietti että Suomessa ollaan satoja vuosia jäljessä, kun ajatteli Pietarin kirkkoa ja sen taidetta. Sitten hymyili ystävällisyydelle, katuteatterille, hymyille ja laululle jota kuuli kaduilla.

    Mietittiin että jos Suomessa joku ihan vain hymyilee ilman mitään syytä, ihminen on varmaan humalassa ja jos laulaa kadulla, tulee jo valkotakkien lauma hakemaan suljetulle osastolle. Ei ehkä ihan noin, mutta lähelle. Suomi on aika synkkä maa. Sitä ja monta muutakin asiaa tulee miettineeksi kun asun maahanmuuttajien korttelissa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hauskasti juttelet :)

      Tämä on hyvä puheenaihe. Miettimisen arvoinen juttu sekä itsetutkiskeluun että lasten ja nuorten kasvatukseen. Miten olla kanssakäymisissä lajitovereiden kanssa? Samanmaalaisten ja muun maalaisten? Toisilta luonnistuu ja toisilta ei. Kyllä sitä oppii jos on hyvää tahtoa ja motivaatiota.

      Tulee pitkäksi aikaa mukava olo kun on tavannut ystävällisiä ihmisiä ja pitkäksi aikaa huono olo jos on kohdannut varautuneita, vastentahtoisia, poskilihaksia kiristeleviä tuppisuita. Sitten voi tuntea itsensä voittajaksi kun on saanut jonkun oikein pidättyväisen tyypin mukaan keskusteluun ja hymyilemään ja nauramaan :)

      Delete
  2. Minusta se on tärkeintä millainen itse ihminen on. Jos maahanmuuttaja tulee juttelemaan ja hymyilee ystävällisesti niin kyllä minä juttelen. Toiset sulautuu vaikka minkälaiseen ihmismassaan sulavasti. Onhan suomalaisissakin eroavuuksia. Toiset ystävystyy helpommin kuin toiset.
    Joitakin ikäviä juttuja on sattunut, kun olen pakottanut miehen vaikka pysähtymään tienviereen, kun maahanmuuttajien auto vilkuttaa hätävilkuilla. Miehen mennessä kysymään tarvitaanko apua, oli korukauppias vastassa.
    Ehkä tuo ettei katso silmiin tulee juuri siitä, että luottamusta on käytetty väärin.
    Maahanmuuttajaopettajana mielestäni kaikki olivat aivan ihania oppilaita kaikki yksitoista kansallisuutta. Suomalainen yhteiskunta käyttää mielestäni väärin maahanmuuttajien hätää käyttämällä heitä melkein ilmaisena työvoimana. Työsuhteen päätyttyä heitä ei palkata paremmalla palkalla vaan otetaan uusia harjoittelijoita jälleen pienellä palkalla.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sinulla on tuossa monta hyvää näkökohtaa. Kyllä nuo ihmisten kohtaamiset ovat aina riippuvaisia kummastakin osapuolesta - ja korukauppiaita sun muita huijareita on elämässä aina. Haaste yksilölle että kääntyykö pois vai tarjoaako apua seuraavalla kerralla kun jossain näytetään tarvitsevan apua. Menetämmekö luottamuksen kaikkiin ja kaikkeen kun olemme kerran tulleet petetyiksi, vai jatkammeko rohkeasti eteenpäin?

      Delete
  3. Kiva kun kerroit tuosta kirjasta. Tuntuu kiinnostavalta, ehkä laitan kesän lukulistalle. Jännä tuo nimi Kaikki se mitä en muista. Tulee mieleen kirja Kaikki se valo jota emme näe. - Mukavaa viikon jatkoa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hassua kun mainitsit kirjan nimen Kaikki se valo jota emme näe - minä kun juuri eilen ajattelin (taas) miten kutsuva ja hieno nimi se on. En ole tosin lukenut sitä :) Nimi on olennainen osa kirjaa.

      Delete
  4. Mukavaa lukea näitä kirjaesittelyitä :) En tiedä, oletko jo törmännyt kirjahaasteeseen, mutta sellainen olisi sinulle nyt blogissani, tervetuloa mukaan http://sydamellista.blogspot.fi/2016/05/kirjahaaste.html

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kiitos. Nyt on kesälukemistot niin mielessä että tulen hetipaikalla katsomaan
      millainen kirjahaaste blogissasi on :)

      Delete

Kommentit ovat tervetulleita. Pyrin vastaamaan kaikkiin.

Julkaisen heti kun ehdin. Iltaisin en tavallisesti ole paikalla, mutta aamulla sitten taas.

Sana on vapaa, hyvät blogikaverit :)