Kirjailija: Jonas Hassen Khemiri
Teos: Kaikki se mitä en muista (2016)
Kustantaja: Johnny Kniga
Alkuperäisteos: Allt jag inte minns (2015)
Suomentaja: Tarja Lipponen
Sivuja: 291
Oma kappaleeni:
Lahja kirjailijan haastattelutilaisuudesta
Jos minulta kysytään oliko helppo- vai vaikealukuinen, vastaan: Molempia. Kerronta etenee lyhyinä haastattelupätkinä, kun auto-onnettomuudessa kuolleen Samuelin tunteneet ihmiset kertovat tapahtumista ja taustoista ja Samuelista itsestään. Khemirin (ja kääntäjän) kieli soljuu yksinkertaisena, mukavalukuisena, mutta minäkerronta ei aina selkeästi paljasta kuka kulloinkin puhuu. Lukija joutuu näkemään vaivaa jos tahtoo selvittää sen. Toinen taktiikka on keskittyä siihen mitä sanotaan ja edetä sitä kautta. Yritin käyttää molempia keinoja. Enimmäkseen kuitenkin vain nautin lukemisesta, ja tuumailin mitä tuumailin jutun edetessä. Kokosin kuin 5000 palan palapeliä, josta 1000 palaa puuttui ja täytyi arvailla loput.
Teos sai parhaan ruotsalaisen kaunokirjallisen teoksen palkinnon vuonna 2015. Kaikki mitä en muista on moniulotteinen punos. Genre ei ihan selvä; muistuttaa dekkaria, on psykologinen, vahvasti myös yhteiskunnallinen ja oman aikansa kuva.
Ellette ole lukeneet, katsokaa esittelyteksti täältä:
(Sivu 56) "Yhtenä iltana puhuimme nimistä ja Samuel kertoi että hänestä tuli Samuel, koska hänen isänsä halusi niin. Isä oli alkanut tajuta, miten työnantajat ja vuokranantajat suhtautuivat ulkomaisiin nimiin. Eikä isä halunnut pojalleen samaa kohtaloa. "Mikä susta muuten olisi tullut?" kysyin. Samuel hymyili ja antoi esimerkkejä, joita ei voinut lausua, jos ei osannut rykäistä kesken sanan, kahdesti. Nimiä, jotka alkoivat h-äänteellä syvältä vatsanpohjasta. Nimiä, jotka kuulostivat aivastukselta tai rimmasivat ainakin kahden solvauksen kanssa."
Minua tarina kiinnosti luultavasti eniten siksi että siinä liikuttiin monikulttuurisuuden ja toisen polven maahanmuuttajien parissa. Vieraat kielet ja ulkomaalaiset ovat aina vetäneet minua puoleensa. Kuuluvat sekä työhöni että vapaa-aikaani. Toiseksi pidän Ruotsista ja ruotsin kielestä. Ei mutta sittenkin taisin kaikken eniten viehättyä ihmisen psykologian pohtimisesta; millaiset havaintokykymme ovat, miten huonosti tai hyvin ihmisen muisti toimii, mitä kukin panee merkille päivän tapahtumista ja elämäänsä sivuavista henkilöistä. Miten luotettava todistaja meistä kukin olisi oikeudessa rikoksen nähtyään?
Näkivätkö kaikki Samuelin eri tavalla, omista lähtökohdistaan, vai muuntuiko ja mukautuiko hän kuin kameleontti sen mukaan kenen seurassa kulloinkin oli? Kirjailija kehittelee hyvin kiinnostavasti tuota aihetta. Tokihan meistä jokainen käyttäytyy hiukan eri tavalla eri ihmisten seurassa, mutta ei kai ihan kameleontiksi asti. Joku huomautti asiasta Samuelille, mistä seurasi itsetutkistelua.
Muistiin viitataan monin paikoin. Oman lisänsä tuo Samuelin muistisairas isoäiti. Lukija voi tuumailla mitä hänelle jää mieleen kun kirja on luettu. Minä pääsin loppuun perjantaina muutama päivä sitten. Muistan pikkujuttuja kuten vadelmaveneet (joita en ole koskaan maistanut enkä edes nähnyt, voisinkin googlata, yritän muistaa), tutun sanonnan, jonka olen kauan sitten oppinut ruotsiksi, mahdollisesti Peppi Pitkätossusta: "Allt får man höra innan öronen faller av." eli "Paljon saa kuulla ennen kuin korvat putoavat päästä." (sivu 168) Senkin muistan kun käveltiin Ringvägeniä pitkin. Ei muuten mutta Meri-tätini asuu Tukholmassa Ringvägenillä.
Sitten isompia juttuja. Pohdin lukiessa, ja huomaan ajatusteni palaavan jälkikäteenkin siihen millaista on olla ulkomaalaistaustainen ja selvästi erinäköinen kuin kantaväestö maassa kuin maassa. Ennakkoluuloja, muukalaisvihaa, oudoksuntaa, syrjintää. Elämistä kahden kulttuurin välissä jos perheessä pidetään yllä vanhan maan tapoja ja ruotsalainen yhteiskunta onkin joissakin suhteissa niistä poikkeava. Lapset ja vanhemmat, miehet ja naiset. Kielimuuri kun tulee ummikkona maahan.
(Sivu 171 - 172) Laide soittaa Zainabille ja kertoo löytäneensä tälle asuinpaikan:
"Se ei maksa mitään. Voitte asua siellä ilmaiseksi. Siellä olette te ja nainen nimeltä Nihad. Zainad vaikeni, ei kiitellyt, vaan vaikeni. Hän oli hiljaa puoli minuuttia... Sen jälkeen hän kulutti viisi minuuttia ylistääkseen Allahia, kaikkivaltiasta, laupiasta, armeliasta, häntä joka hallitsee ylösnousemuksen päivinä, ohjaa oikealle tielle, maailman herraa, mahtavaa ja ylistettyä ja anteeksiantavaa. Ja täytyy myöntää että oli vähän erikoista kuulla hänen ylistävän ja kiittävän jumalaa, johon itse en uskonut. Minuahan hänen olisi ollut ensi sijassa kiittäminen ja toisekseen Samuelia. Lopetimme puhelun ja soitin Nihadille, joka ulvoi ilosta ja suuteli puhelinta, kunnes se kolahti lattialle."
Miksi Samuel kuoli? Oliko se itsemurha? Odotin saavani tietää ratkaisun, mutta oikeastaan lopputulema ei tuntunut niinkään tärkeältä. Merkityksekkäät asiat nousivat esiin matkan varrella, eri kertojia kuunnellessa. Sellaiset asiat, jotka pysäyttävät miettimään. Kuten se miksi isä ei opettanut pojalleen omaa äidinkieltään arabiaa. Siksi että poika ei joutuisi huonoon seuraan.
Mitä itse muistan selvimmin Khemirin tekstistä? Unohtuuko kaikki vai jääkö jotain pysyvästi muistiin? Lainaan tähän otteen, jota en voi lakata pohtimasta. Oltiin sitten Ruotsissa tai Suomessa, tämä lienee monen kylmä karu tunne ja kokemus:
(Sivu 88) ... Tukholma on maailman ainoa kaupunki, jossa sylilapset oppivat kaihtamaan muiden katsetta. Sen huomaa tarkastelemalla muualla varttuneita lapsia. Kun he tulevat Tukholmaan, he luulevat, että heille leperrellään metrossa, he räpyttelevät silmäripsiä, tarjoavat tuttia koiralle, mutta muut matkustajat panevat heidät aikailematta ruotuun. Yksikään katse ei kohoa puhelimesta, hymyyn ei tule vastausta. Ihmiset ovat kuin muumioita, suolapatsaita matkustamassa edestakaisin, töihin, töistä kotiin..."
Kolahti itseenikin. Olen keskivertoa seurallisempi ja ulospäin suuntautunut. Olen se joka avaa keskustelun tuntemattomien kanssa kutsuilla ja muissa tilaisuuksissa. Monet kerrat minut on pantu ruotuun. Hymyyn ei vastata, keskustelu jää melkeinpä yksinpuheluksi. Ihmettelen kanssaihmisten tuppisuista käytöstä. Olen hiljaa itsekin kun tuollaista tapahtuu. Pidättyväisyys menettelee, mutta täysi hiljaisuus ja vaikeneminen järkyttää. Siinä tuntee itsensä idiootiksi. Pitää mennä sivuun istumaan ja häpeämään. Vai pitäisikö niiden muiden hävetä?
Aivan verraton teos. Kiitos kustantajalle kutsusta kirjailijatapaamiseen, johon Khemiri itse matkusti Ruotsista. Yleisradion Petter Lindberg haastatteli ruotsiksi ja tulkkasi suomeksi. Kiitos kirjasta, jonka sieltä sain lahjaksi. Antoisa lukukokemus, jota edelleen sulattelen.
