Rododendron, Vadelmavenepakolainen ja kaupunkikesän henki

Rododendronin nuppuja muutama päivä sitten.

Meheviä. Mukavia. Miellyttäviä.

Eilen otin kuvia auenneista kukista.

"Nappasin kuvia" ... Pitkän aikaa olen kiinnittänyt huomiota sellaiseen että "napata" on melkeinpä syrjäyttänyt "ottamisen" mediassa. "Nappaa tästä talteen vinkit". "Nappaa mukaan kesäreseptit." 

Kuvien "ottamiselle" bloggari luonnollisestikin kaipaa muutaman synonyymin jos kuvaamisesta puhuu usein. Otamme, nappaamme, räpsäisemme ja räpsimme kuvia. 

Ooo la laa. Hieno rodokesä. 

Otin, räpsäisin, nappasin Triplasta kuvan viimeisenä kurssipäivänä

kun kävelin asemalle Yanlin ja hänen 6-vuotiaansa kanssa.

Otokseen olisi hauska sijoittaa pakun tilalle avaruusajan kulkuneuvo.

Vai mitä tuumaatte, tuumitte, ajattelette?

Lapsi halusi kuvan heidän varjoistaan.

Hänen kanssaan jutellessani kysyin oliko hän koskaan ajatellut että hänen ikänsä on kuusi ja metsässä kasvaa kuusi. Hän ilostui siitä. Vähän myöhemmin kuulin kun hän selitti samaa äidilleen. 

Muistin miten iranilaiset lapsikaverinikin aina kertoilivat kotona minulta kuulemiaan juttuja. Onkin parasta pitää puheet hyvinä, rakentavina, siisteinä, kiltteinä, opettavaisina. 

Veikeä ajoneuvo matkan varrella.

Katsoimme yhtenä viikonloppuna Vadelmavenepakolaisen. Oli vielä parempi kuin  ekalla kerralla. Eka kerta tökki jonkin verran siksi että filmi oli niin erilainen kuin kirja. Yritin tajuta kuka mitä missä miksi. Toisella katselukerralla kaikki palat olivat loksahtaneet paikoilleen. 

Pidin sekä kirjasta että leffasta. Sinänsä harvinaista. Usein pettyy toiseen. Kirjasta pidin enemmän. Kirjasta pidin todella paljon. Viisi tähteä (viidestä). Pystyin samaistumaan siihen kun uppoutuu täysin johonkin mieluisaan asiaan. Kirjan päähenkilöllä se oli ruotsalaisuus. Hän oli väärässä ruumiissa, väärässä kansalaisuudessa; ruotsalainen suomalaisen kropassa. Ei ihme että kriitikot ovat pitäneet tarinaa sairauskertomuksena. Minulle tuollainen intohimo ei ole vierasta. Omia intohimojani ovat kielet.

Valehteleminen ja salaaminen on hirveän raskasta. Päähenkilön piti esittää olevansa ruotsalainen. Automaattisesti hän kuitenkin yhdessä kohtauksessa ojensi oluen sitä suomeksi pyytävälle miehelle. Huomasi erehdyksenä, tempaisi pullon takaisin ja sanoi: Öö, vai mitä sinä sanoit? Kivaa komiikkaa elokuvassa, mutta oikeassa elämässä olisi taakaksi asti ponnistusta muistaa kaikki valeet. 

Raparperipaistos. Resepti on blogikaverilta kopsattu. Kiitos Maarit Koo.

En löytänyt linkkiä tähän hätään. Olisi pitänyt aikanaan "napata talteen".

Kesälukemistoa omasta hyllystä.

Viehätyin tästä vahingossa ottamastani kuvasta.

Asfalttia ja rotvallia.

Kaupunkikesän henkeä.