Wednesday, August 13, 2014

Maailman paras koulu? Keltikangas-Järvinen, Mullola


Teos: Maailman paras koulu?
Tekijät: Liisa Keltikangas-Järvinen ja Sari Mullola
Kustantaja: WSOY 2014
Sivuja: 168
Kovakantinen

Voi tilata ja lukea esittelyn tästä linkistä. (Adlibris)


Peruskoulujen alkaessa eilen menin kuuntelemaan ihailemaani psykologian professoria, Liisa Keltikangas-Järvistä, hänen ja Sari Mullolan Maailman paras koulu? -teoksen julkistamistilaisuuteen WSOY:lle. Kuin koulussa ikään, professori piti pienelle yleisölle luennon. Hän puhui siitä miten subjektiivistä oppilasarviointi on ja miten helposti siinä mennään harhaan. Opettaja saattaa erehtyä luulemaan yhden oppilaan epämääräistä touhotusta tuloksia tuottavaksi aktiivisuudeksi ja toisen oppilaan hiljaista tehokasta oppimista aikaansaamattomuudeksi. Kunnolliset mittarit puuttuvat. Tukeudutaan liiaksi olettamuksiin. Poikiin kohdistuu erilaisia ennakko-odotuksia kuin tyttöihin. 

Opettajat antavat sellaisten asioitten vaikuttaa arvosanaan joiden ei pitäisi saada vaikuttaa. Oppilaan temperamentti on yksi sellainen. Temperamentti koostuu ihmisen  synnynnäisistä valmiuksista, taipumuksista ja reaktiotyyleistä. Olemme erilaisia esimerksi tavoissamme suhtautua uusiin asioihin. Jotkut sukeltavat pää edellä kaikkeen uuteen, toiset tarvitsevat aikaa tutkailemiseen ja sulatteluun. Kouluarvosana ei saa määräytyä sen mukaan sukeltaako oppilas heti sekaan vai arkaileeko aluksi. Tavanomainen mielialammekin on temperamenttipiirre; olemmeko vallitsevasti aurinkoisia, ärtyisiä, vaisuja, ujoja tai huolestuneisuuteen taipuvaisia.

Kuvassa vasemmalla Sari Mullola, jonka tilastoanalyysejä kirjassa on hyödynnetty. Liisa Keltikangas-Järvinen (oikealla) nousee juuri valmiina kertomaan meille kirjastaan.



Minulla oli entuudestaan neljä Keltikangas-Järvisen kirjaa; Hyvä itsetunto (14. painos, WSOY 1994), Temperamentti - Ihmisen yksilöllisyys - (WSOY 2004), Temperamentti ja koulumenestys (WSOY 2006) ja Temperamentti, stressi ja elämänhallinta (WSOY 2008). Joku taitaa vielä puuttua.



Opin tilaisuudessa uuden sanan: yhteismitallisuus. Vaikka yhteiskuntamme on varsin arviointikeskeinen, opettajilta puuttuvat kunnolliset yhteismitalliset ohjeet arviointiin. Sanon esimerkin. Jos kysyn muutamalta henkilöltä miten pitkä heidän työmatkansa on ja saan vastaukseksi a) 10 minuuttia b) 2 kilometriä ja c) puoli tuntia bussilla, tietoja ei päästä vertaamaan toisiinsa, koska ne eivät ole yhteismitallisia. 

Kouluarviointiin tarvitaan kunnollinen ohjeistus ja jopa homma selvenee. 

Yksi varteenotettava käytännön kikka ihastutti. Professori Keltikangas-Järvinen esitti että oppinaineista annettaisiin kaksi arvosanaa, tyyliin "Osaaminen 6 ja innostus tunnilla 10".



Kouluajatusten elähdyttämänä otin kuvan WSOY:n tilojen tästä yksityiskohdasta, joka  etäisesti toi mieleeni vanhojen koulujen pulpetit tai opettajanpöydän.

16 comments:

Inkivääri said...

Tärkeään asiaan hän on taas tarttunut!

kyllimarjaana said...

O oo, niin työelämässa ja ajassa olevia mietteitä. Minä olen jo eläköitynyt siihen malliin, että harrastan ja ajattelen ihan joutavanpäiväisiä, vaan haitanneeko tuo mittään.

Mai Laakso said...

Tosi ihana sohvaryhmä. Ei minun aikana koulussa ollut noin hienoja kalusteita. Pinottavia, kovia tuoleja ja kaikille sama koko kannellisissa pulpeteissa ja tuoleissa.
Keltikangas on tehnyt pitkään tutkimustyötä temperamentin parissa. En kannata numeroarviointia ollenkaan, koska se ei ole tarpeen.
Lasten keskustelu- ja vuorovaikutustaidot hiljennetään jo varhaiskasvatuksessa. Ei ole ihme, että oppilaat eivät vastaa koulussa ja jos vastaavat ovat hikareita jne. ja heitä kiustaaan.

Rita said...

Inkivääri: Älä muuta sano ! Koulutodistukset ovat monella tavalla tärkeitä. Kannattaa paneutua asiaan.

Kyllimarjaana: Eläkkeellä voi jo hellittää noista arviointiasioista - vaikka toisaalta elämänhallintaa ja arviointia voi harrastaa läpi elämän jos niin tahtoo. Meillä opettajilla taitaa opettajuus kestää kehdosta hautaan :)

Mai: Minulla on ollut jos jonkinmoisia kalusteita luokissa oppilaana ollessa ja opettajana ollessa. Helsingin yliopistossa oli joissakin luentosaleissa arvokkaan näköisiä tummia penkkejä. Ehkäpä muistelin niitä kun jotain luulin muistavani :)

Olen erittäin paljon kanssasi samoilla linjoilla tuossa mitä puhut lasten vaientamisesta, ja osaksi samaa mieltä numeroarvioinnista. Sanallinen arviointi vei yhteen aikaan niin valtavan osan ajastani ja energiastani, että pelkkä ajatuskin väsyttää :D

Marjatta Mentula said...

"Opettaja saattaa erehtyä luulemaan yhden oppilaan epämääräistä touhotusta tuloksia tuottavaksi aktiivisuudeksi ja toisen oppilaan hiljaista tehokasta oppimista aikaansaamattomuudeksi." Minä olen tästä niin samaa mieltä. Viimeisinä työvuosinanani minua hermostutti se, että jotkut opettajat pitivät äänekkäitä päällepäsmäreitä aktiivisina ja hiljaisenpuoleisia, rauhallisia oppilaita taas passiivisina ja epäsosiaalisina. Tämä tuli ilmi esim. stipendien jaossa. Minusta monen äänekkään palkintoehdokkaan käyttäytymisessä oli jopa kiusaamisen piirteitä, mutta se on kait sitten nykyajan sosiaalisuutta eikä monen mielestä niin kovin vakavaa.

Rita said...

Marjatta: Puhut asiaa. Keltikangas-Järvinen kirjoittaa aktiivisuudesta ja siitä mitä se ei ole. Myös hän valottaa sosiaalisuuden käsitettä. Tuo(kin) kirja on äärettömän kiinnostavaa juttua pullollaan !

Luokkahuoneessa on parhaimmillaan aktiivisia viittaajia ja osallistujia, pahimmillaan aktiivisia häiriköitä ja kiusaajia.

Mai Laakso said...

Periaatteessa peruskoulussa ei tarvita edes niitä sanallisia arviointeja. Kunhan koulut käyttävät tietokoneita tai digitaalisia välineitä, ne suorittavat arvioinnit tenttien mukaan ja peruskoulun viimeisellä annetaan niiden mukaan todistukset.
Mihin ihmeeseen sitä tuntiosaamisen ja vuorovaikutuksen arvioimista tarvitaan. Jos vaikeuksia tulee ne tietysti sovitaan ja annetaan tukiopetusta (?)

Rita said...

Minusta arviointi on parhaimmillaan ohjaavaa, neuvoa antavaa, oppilaasta kiinnostunutta, rakentavaa tukea. Jos on tilaisuus istua yhdessä oppilaan kanssa ja jutella hänen opinnoistaan, ja saa luoduksi otollisen ilmapiirin, oppilaat ovat pääsääntöisesti erittäin kiinnostuneita asiasta. Tähän nyt tosin täsmennykseksi se että olen jo pitkän aikaa toiminut aikuiskouluttajana, eli tuoreimmat kokemukseni ovat aikuisista työelämässä toimivista ihmisistä. Muistelen kyllä vanhemmistakin ajoista että kaikenikäiset tykkäävät saada arvioita kun on ensin tehty selväksi että lähtöasenne on myönteinen ja auttava eikä rankaiseva.

isopeikko said...

Peikko on tainnut lukea tuollaisen kirjan, ainakin yhden. Se ei ole kyllä ollenkaan varma, ymmärsikö se siitä mitään, mutta ainakin sivistyi vähän :) Hyvä, että on kirjoja.

Rita said...

Peikko: Niin, hyvä että on kirjoja - ja hyvä että osataan lukea :)

bleue said...

Kirjoittelen jotain itsekin ensi viikolla tästä. Tänään vahingossa jo julkaisin ajatuspohjaa, huoh. Blogimoka :D.

Rita said...

Bleue: En löytänyt tuota blogimokaasi, mutta odotan innolla että saan lukea mitä kirjoittelet aiheesta :)

Paula / Luen ja kirjoitan said...

Kiitos tästä arviosta! Minäkin pidän Keltikangas-Järvisen otteesta ja ajattelusta. Uutuuskirja tietysti kiinnostaa - ja ravistelu on aina tarpeen. :-) Arviointi on aina haasteellista.

Rita said...

Paula: Jännä alue tuo kasvatus, ja kouluarviointi, kun niistä tiedetään tiettyjä asioita ja kuitenkaan ei toimita tutkimustiedon vaan fiiliksen, luulon tai väärän vaiston mukaan. Meidän opettajien kannattaisi lukea kaiken aikaa ammattikirjallisuutta, ja monet varmaan lukevatkin. Tieto sitten vaan katoaa päästä arjen temmellyksessä.

Raija Airaksinen-Björklund said...

Olen ex-ope, toiminut mm. viestintä- ja vuorovaikutuskouluttajana ja tullut siihen johtopäätökseen omien / kurssilaisten kokemusten kautta, että usein jo tietoisuus ihmisten erilaisista tavoista ilmaista avaa silmät ja auttaa arjessa. Kun oivaltaa, että kaikki eivät toimikaan kuin minä , luopuu oletuksista, että totta kai toinen ymmärtää mitä tarkoitan. Kun asiat eivät kulje toivotulla kepeydellä, voi ainakin yrittää miettiä erilaisia tapoja viestiä - vastaanottajan mukaan. Kirjallisuus on pullollaan erilaisia luokitteluja yms., joilla voi tutustua ensin omaan tapaansa viestiä ja sitä kautta tunnistaa vastapuolenkin tyylin. Tunnistaa -> tunnustaa erilaisuus ja toimia sen mukaan. Helpottaa arkea, myös koululuokassa. Ja temperamentit ovat noissa viestintä-/kommunikaatiomalleissa sisällä. Minkään yhden ainoan ja oikean nimeen ei kuitenkaan tule vannoa.
Keltikangas-Järvisen kanssa uskallan olla hieman erimieltä opettajien kiinnostuksesta omaan temperamenttiinsa, hän väittää etteivät ole kiinnostuneita. Kyllä he ainakin oman kouluttajakokemukseni mukaan ovat. Kiinnostus riippuu siitä, miten asia tarjoillaan - mutta sekin onkin jo ihan toisen keskustelun aihe.
Rita, oli ilo tutustua sinuun julkaisutilaisuudessa. Jälleennäkemistä odotellen!

Rita said...

Raija: Kiitos oivallisesta kommentistasi.

Olemme molemmat viestinnän alalla näemmä. Alue joka tarjoaa kaiken aikaa uusia koukeroita ja kiemuroita. Minulla on samansuuntainen ajatus kuin sinulla: Mitään yhtä totuutta tai yhtä gurua ei kannata luulla olevan.

Toivottavasti meidät kutsutaan uudelleen yhtä aikaa johonkin julkistamistilaisuuteen :)