Into Kustannuksen ja Aulan kevätkirjat 2018

Kulttuuria ja kirjojen kuisketta huokuu tämä keltainen puutalo 1840-luvulta, jonka suojissa Into Kustannus ja Aula & Co majailevat kohta kolmatta kuukautta. Talo sijaitsee Kalevankadulla,  käytännöllisesti katsoen keskellä Helsinkiä. Minut oli kutsuttu mediatilaisuuteen mistä kovasti ilahduin. 

Jäin hetkeksi sisäpihalle ällistelemään ja pällistelemään viehättävää rakennusta kameran kanssa.  Oi tuota kaunista kivijalkaakin. Missä olen aikaisemmin nähnyt noin herttaisen värisen puutalon? Ai juu, minähän asun sellaisessa. Tosin 1960-luvulla rakennetussa. Minua tultiin jo lopulta huhuilemaan sisälle kun siinä seisoskelin tunnelmoimassa.

Ennen virallista osuutta saimme pientä purtavaa. 

Ystävänpäivä näkyi koristeluissa. Sydämellinen ilmapiiri. ❤️

Mmm... vaahtokarkkisydämiä 💕 Hienostuneesti poimin yhden kätöseeni ja kokonainen ryväs nousi sen seurana kulhosta. Mikäs sen ystävällisempää? 

Viehättävä Nora Varjama otti meidät vastaan ja avasi pressitilaisuuden. Meille esiteltiin kolmen Innon ja/tai Aulan kirjailijan teokset. Istuimme vieri vieressä kuuntelemassa kirjaesittelyjä. Lämmin tunnelma. Kivoja ihmisiä. Minulla oli väliajalla mukavat juttelut kauan Lähiradiossa toimineen leidin kanssa.

Kustantaja Mika Rönkkö haastatteli Esko Seppästä.

Uusin teos on Rauhan ja rahan geopolitiikka.

Merkittävä teos terävä-älyiseltä toisinajattelijalta.

Oli upea kokemus kuulla hänen ajatuksiaan.
Häneen ja hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua.

Saimme esimerkiksi tietää että Suomella on mittavat 

kultavarannot ja muita arvokkaita metalleja.

Esittely Adlibriksessä: klik.

  

Henriksson ilmoitti puhuvansa seisaaltaan koska on "niin helvetin lyhyt". Käytännön ihminen, hienoa! Heti tuli uskottavuutta teoksen esittelylle. Railakas rahakirja neuvoo miten (me naiset) hoidamme omaa talouttamme. Se ilmestyy maaliskuussa naisten päivänä. Aion ehdottomasti lukea sen. Blogini lukijat ovat varmaan huomanneet että säästäminen sun muu nuukailu ja taloudenpito innostaa minua. 

Aula & CO:n Niko Aula haastatteli sympaattista nuorta Jussi Marttista, jonka esikoisteos on Palvelukseen halutaan robotti. Marttinen työskentelee automaatio-insinöörinä Meyerin telakalla. Hän esittää kirjassaan omat näkemyksensä ja kokemuksensa robottitodellisuudestamme ja tulevaisuudestamme, tuo esille sekä myönteisiä että kielteisiä seikkoja, joita robottikeskusteluissa yleensä sivutaan ja selvittelee ketä pitäisi uskoa. Mitkä ovat robottien käyttömahdollisuudet? Kysyin kirjailijalta kuka hänen suosikkihahmonsa on The Big Bang Theory - TV-sarjassa. Vastaus oli Howard (insinööri). Marttinen on konetekniikan insinööri. 

Markkinointi- ja vietintäpäällikkö Nora kertoili 10-vuotiaan Into kustannuksen noususta. Viime vuoden myyntihitti Gösta Sundkqvistin elämäkerta siivitti kasvua. Itsellänikin ryhti paranee kun saan näin läheltä seurata heidän matkaansa kohti huippua. 

Lisää laadukasta lukemistoa on selattavissa Into kustannuksen: klik ja Aula & Co:n: klik kevään 2018 kirjojen julkaisuluetteloista. Sain eilen molemmat katalogit käteeni paperisina. Uunituoreen kirjaluettelon näkeminen tuottaa yhtä polttavaa halua iskeä kiinni kuin pellillinen uunituoreita korvapuusteja. Koetteko samaa? Kahmaisin vielä lähtiessäni arvostelukappaleiden pöydältä valikoidun pinon himoitsemiani teoksia... niistä sitten lisää aikanaan. 

Olen blogissa esitellyt muutamia Innon ja Aulan kirjoja: Jos rullaatte sivuseinääni alaspäin löydätte kansikuvia, joihin klikkamalla pääsette vastaaviin postauksiin: Voihan vammainen, Peukalon käsikirja (lapsille tietoa vanhenemisesta) ja novellikokoelma Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Pidin jokaisesta valtavasti. Kolme appelsiinia luin kahteen kertaan. 

Tässä vielä linkki pikku reportaasiini Into Kustannuksen 10-vuotisjuhlasta Kaapelitehtaalla 31.8.2017: linkki. 

Into Kustannus täyttää 10 vuotta

Into Kustannus juhli eilen Kaapelitehtaalla tähänastista 10 vuoden taivaltaan. Iloisena ja onnellisena otin kutsun vastaan iltapäivän mediatilaisuuteen, jossa syksyn kirjailijat esittelivät teoksiaan. Hienoja uutuuksia on tarjolla. Pöydät notkuvat tiedon ja kerronnan painosta. Kustantamo julkaisee noin 70 teosta vuodessa joten runsaasti ropisee luettavaa himolukijoiden laareihin. Tekee mieli alkaa käännellä ja kahisuttaa sivuja kun näitä katselee. Äkkiseltään menee pää sekaisin, mutta täältä voi rauhassa katsella syksyn 2017 kirjoja: LINKKI. Kustantaja Mika Rönkkö ojensi minulle paikan päällä paperisen esitteen, josta ilahduin erityisesti. Elähdyttävää pidellä uutuuskirjojen luetteloa käsissään. 

Kaapelin kirjakauppa.

Pöydällä Innon julkaisemia teoksia.

Kävin ihka ensimmäistä kertaa Kaapelitehtaalla. Edellä mainitsemastani esitteestä käy ilmi että Into Kustannuksen julkaisuihin kuuluu Kaapeli 25 juhlakirja. Kiinnostava paikka, kiinnostava historia. Ruokasalin ikkunoista avautui kaunis merinäkymä, toisella puolella Lauttasaari. Innon pressitilaisuus pidettiin samalla kun meille tarjottiin lounasta. Saimme kotiruuan tapaista kalaa, muusia ja soosia, Kaapelin anniskelemana. Hyvin maistui. 

Innostusta ilmassa alusta lähtien. Meidät otti vastaan kaunis leidi punaisessa luomuksessa, kustantaja Jaana Airaksinen. Into Kustannuksen väkeä voi katsastaa täältä: LINKKI.  

Pressitilaisuutta spiikkasi tyylikäs markkinointi- ja viestintäpäällikkö Nora Varjama. Hänellä on se hehkuttamani esite. 

Lisää naiskauneutta ja lahjakkuutta, kirjailija "kaikki-mulle-heti-feministi" Laura Gustafsson, jolta on ilmestymässä "brutaalin rehellinen omaelämänkerrallinen romaani narsismista" sun muusta. Kuulostaa best selleriltä. 

Pappi Kari Sadinmaan Ilmestyskirja, kirjallinen uskonpuhdistus ei voisi kiinnostaa minua vähempää... niin kuvittelin, mutta hänen puheenvuoronsa oli kaikkein mukaansa tempaavin ja eniten ajatuksia herättävä. Samaa mieltä olivat kivat keskustelukumppanini Irina ja Jenni.  

Kirjoja, kirjoja, 

kutsuvia kansia... niin kutsuvia !

Näihin palataan vielä,

nyt kun olen saanut uutta Intoa elämääni.

Jengi jäi juhlimaan ja iltaa viettämään Kaapelitehtaan Puristamoon. Minä nautin yhden kuohuvan juoman ja lähdin sitten metron, junan ja bussin kyyditsemänä kotia kohti, sulattelemaan kaikkea kuulemaani, kokemaani ja näkemääni. Kunnioitettava kokoelma julkaisuja, verraton joukko ihmisiä. Viihdyin erinomaisesti.

"Into Kustannus on ketterä ja ärhäkkä tietokirja- ja yleiskustantamo." ... Lue lisää täältä: LINKKI. 

Urhon ja Onnan julkkarit WSOY:llä

Kaksi tuoretta suomalaista lastenkirjaa putkahti uunista ulos, graafikko Antti Nikusen kertomat ja piirtämät. En muista ennen nähneeni että kaksi teosta julkaistaan samaan aikaan, eikä sekään ole kai kovin yleistä että sama ihminen sekä tarinoi että kuvittaa. Jotain poikkeuksellista ja erityistä tässä piilee. Pakko hymyillä korvasta korvaan kun näkee nuo naamat ja iloiset värit kirjojen kansissa. Urho ja Anna ovat ilmiselvästi puuhakkaat tyypit. Toisella on maskaraa, toisella partaa. Luulen. Pienin konstein taitava kuvittaja osaa ilmentää asioita. Ja mielikuvituksella lukija pääsee pitkälle. Olisikohan Onnan kuvassa oleva lamppu sellainen kolmannen asteen kuulustelussa käytettävä? "Tunnustakaa että varastitte tikkarin."

Korkeavuorenkatua pitkin kepein askelin iloisen odotuksen vallassa WSOY:n tiloihin kustantamon ja Antti Nikusen yhteiselle tuotteelle laseja kilistämään kera muiden kutsuvieraiden. Lapsivieraita vilahteli joukossa, juuri sitä varsinaista kohdeyleisöä. Pienimmät vielä vauva-asteella, vähän isommat sitä ikäluokkaa, jolle luetaan iltasatuja. Yhdenkin pojan naamasta näki miten ihastui kun näki Urhon ja Onnan värikkäät kannet ja ymmärsi että lastenkirjasta on kyse. Paljon ajatusta oli pistetty näihin(kin) julkkareihin.Aikuiset saivat kuohuviinilasit käteen sisään tullessaan, lapsille annettiin heille sopivat drinkit. 

Siinä kirjantekijä itse (oikealla). 

Tässä näkyy osa kustantamon väestä ja kutsuvieraista.

Huomatkaa WSOY:n kirjakassit.

Antti Nikunen ja kustannuspäällikkö Leena Järvenpää kertoilivat meille miten yhteistyö oli alkanut. Antti oli soittanut Leenalle ja kertonut tekeillä olevasta lastenkirjasta. Leena oli näyttänyt sen verran vihreää valoa että kehotti lähettämään näytteitä meilitse, mutta kun kustantamoon tarjotuista käsikirjoituksista yms. julkaistaan vain promille (!) hän tähdensi että yhteydenottoa ei kannata odottaa aikaisemmin kuin kuuden kuukauden kuluttua. Katseltuaan ja tuumailtuaan tarinaa kuvineen hän alkoi kuitenkin käsittää että hänelle oli tarjottu aarretta. Antilta meni varmaan kahvit väärään kurkkuun kun yhteydenottopuhelu WSOY:ltä tulikin jo parin tunnin kuluttua sen luvatun 6 kuukauden sijaan. 😀 

Idea kirjoihin oli syntynyt kun Nikusen oma poika Kalle oli 2-vuotias. Nyt poika on 4, joten pitkään on kirjoja työstetty. Suunnitelmissa on jatkoakin. Jos tarinoiden taustalla on aina Kalle, ehkäpä päästään lopulta hänen inttiaikoihinsa asti.

Puheenvuorot olivat sekä hauskat että kiinnostavat. Sitten seurasi tarjoilua ja vapaata seurustelua. Sijoituin Antin takana näkyvään pöytään blogikaveri Kian (Luetaanko tämä? - blogista) ja hänen perheensä kanssa; mies, tyttövauva ja kaksi poikaa. Tytön olin tavannut jo lokakuussa kun hän oli runsaan kuukauden ikäinen. Nyt sain tavata pojatkin. Pirteitä olentoja. Meillä oli oikein mukavaa.

Meille tarjottiin niin hienostuneita pikkuherkkuja että en ihmettelisi vaikka kuulisin että samoja on saatu presidentin linnassa. Pitopalvelun tutuksi tullut ihana rouva tuli kertomaan minulle mitä kaikki neljä sorttia olivat. Kirjasin muistiin.

Valkoiset olivat savumuikkua ja oranssit porkkana-tuorejuustoa. 

Punapäällysteinen oli poro-karpaloa ja pienissä taikinakupeissa oli metsäsientä. "Meidän pöydässä" juteltiin mikä noista neljästä oli kenenkin suosikki. Minun oli porkkana-tuorejuusto. Se oli suussa sulavan mehevää. Lapsetkin pitivät näistä herkuista. 

  Saimme kahvia ja suklaata fingerfoodin lisäksi.

Onnellinen hetki kun minulle ojennettiin juhlitut teokset lahjakassissa. Kovin, kovin tyytyväisenä kävelin juhlinnan jälkeen juna-asemaa kohti kirjakassi kädessä keikkuen. 

Jotta tämä onni ja autuus pitkittyy en ole vielä lukenut kirjoja, ihan vain kurkistanut sisuksiin ja katsellut kansia. Katsokaapa miten Urhon ilme on saatu muuttumaan silmien avulla. Yksinkertaisesti. Vähäeleisesti. Ja lehdet ovat tippuneet puusta. Aion aloittaa lukemisen vasta huomenna. Tänään nautin julkkareiden jälkimainingeista ja muistelen kaikkea mukavaa mitä siellä tapahtui ja mitä Leena kertoi kirjasta ennakkoon... Loppusivuilla tulee yllätys, hän sanoi. 

Tarjottavaa kokoukseen

Pidin neljän henkilön kanssa (vapaaehtoistöihini liittyvän) kokouksen meillä. Laitoin pientä purtavaa sillä sopimuksella että jokainen maksaa minulle 2 - 3 euroa. Tykkäsin kovasti tästä systeemistä, eikä haittaa vaikka luultavasti "hävisin" rahallisesti. En ryhtynyt laskelmia tekemään. Laitoin kahvia ja teetä, rakentelin kolmioleipiä - jokaiselle kaksi. Sivelin margariinia leiville ja pistin kalkkunaleikettä ja kurkkua kerrosten väliin.

  

En valmistautunut samaan tapaan kuin tavallisia kutsuja varten, eli en tehnyt kaikkea itse vaan  ostin Lidlistä nachoja ja suolakeksejä sekä levyn tummaa suklaata, ja pistin kaupasta ostettua puputettavaa pöytään. Helppoa tarjottavaa, mistä jäi ylikin. Teen seuraavalla kerralla laskelman ja katson mikä kustannus todellisuudessa lienee. 

Lidlistä ostin ison rasian erilaisia suolakeksejä edullisesti. Osaan keksejä oli tujautettu mausteita ekstra-ydyllä. Niitä hävisi kulhosta kiitettävällä vauhdilla. Viihdyimme keittiössä tunnin ennen kuin siirryimme olohuoneeseen varsinaista kokousta pitämään puoleksitoista tunniksi. Toimin saman periaatteen mukaan kuin lapsikavereitten kanssa: Syömiset ja juomiset jätetään keittiöön. Ei viedä mitään muihin huoneisiin. Tällä menetelmällä vältyn metsästämästä popkorneja sohvan alta ja jännittämästä kaatuuko kangassohville juomia. Kun opettaa sen säännön ihmisille jo ekalla kerralla, sen jälkeen on helppoa saada heidät toimimaan samalla tavalla jatkossakin. 

Leivoin omenapiirakan. Sen verran saatiin kotitekoista herkkua.

Olemme tavallisesti kokoontuneet (hiukan isommalla ryhmällä) KirjastoKympissä Helsingin keskustassa. Siellä on ilmainen ryhmätyötila, jonka olemme varanneet kerran kuussa ja kokoustaneet siellä. Nyt kutsuin pienen porukan meille suunnittelemaan kesän ja ensi syksyn toimintaa. Oli ihanaa tavata tutuksi tulleita tyyppejä yksityisesti. Meitä oli kolme miestä ja kaksi naista paikalla. Pari henkilöä ei päässyt tulemaan, mutta mahduimme näin paremmin meidän keittiöön. Taas on parannettu maailmaa lisää ja saatu hyvää mieltä sekä lujitettu kaveruutta. Ehdottivat seuraavaksi puutarhakutsuja. Mikäs siinä kunhan kaikki kantavat astiansa itse 😀 

Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä, aamiaispressi

Hyppelihiiri, norjalaisen lastenkirjailijan ja kuvittajan Thorbjørn Egnerin (1912-1990) luoma reipas satumetsän asukas se siinä tervehtii meitä, animaatiohahmoksi muovattuna. Elokuva tulee Suomen teattereihin huhtikuussa. Osallistuin aamulla lehdistötilaisuuteen ja näin nukkeanimaation ennakkoesityksenä. Lämminhenkinen, taitavasti ja suurella sydämellä toteutettu tarina lumosi minut. Se on hauska ja opettavainen, täynnä tunnetta ja ihmismäisiä eläimiä. 

WSOY:n juuri julkaisema uusintapainos kirjasta, alkuperäisen kaltainen, plus leffaa mainostava tarra läpsäistynä oikeaan alakulmaan. Kirja on aiemmin julkaistu Suomessa vuonna 1982. 

Ennen kuin katsoimme elokuvan saimme monipuolista tietoa sen taustoista. Markkinointipäällikkö Jutta Hopp (vas.), SF Studios, kertoi mukaansa tempaavasti leffan valmistamisesta, WSOY:n edustajat Leena Salmio ja Mikael Ahlström puhuivat lämmöllä kirjasta. Saimme kuulla kiinnostavia asioita kirjailija Thorbjørnistä. Hän oli musikaalisesta perheestä; ei siis ihme että kirjassa on lauluja nuotteineen. Leffassakin laulaa luikautetaan tuon tuostakin. Enger myös kuvitti itse kirjansa ja  tuotti lasten lukukirjoja Norjassa. Mikael luonnehti häntä sanoilla "lastenkulttuurin moniottelija". 

Elokuvan juliste aamiaistarjoilujemme ohessa.

Tarinastamme ilmenee viidakon laki: monet metsän asukkaat, hiiret eritoten, pelkäävät jatkuvasti että heidät syödään. Hullu ajatus että hiiren liha on niin haluttua, mutta niin se vaan on. Tarinan pahis on kettu, ja siilikin osoittautuu aika karmeaksi tyypiksi, huh huh. Jospa ryhdyttäisiin kasvissyöjiksi. Nämä meille tänä aamuna tarjotut herkut ja metsän antimet maistuivat mainiolta. Meille ei tarjoiltu mitään eläintä! Ehdottomasti ei. 

Saimme hummusta ja paahdettua porkkanaa leivällä sekä sitruunamarinoitua kotijuustoa, kaiken päällä persiljaa. Nam.

Kompottia, marjoja, jugurttia, mysliä. Kyllä maistui

 ja leffaa katsoessa muistuivat marjat mieleen.

Animaatioon oli loihdittu äärettömän taitavasti lavasteita ja leipuripuodin tuotteita. Saimme pipareista pientä esimakua. Ihailin valtavasti elokuvan leipiä, pipareita ja kakkuja, joihin eläimetkin olivat mieltyneitä. Nämä meille syötetyt antimet olivat osa hyvin suunniteltua kokonaiselämystä. En usko että ihan äkkiä unohdan meille järjestetyn aamiaispressin ja elokuvanäytöksen. En varsinkaan kun alan lukea Hyppelihiirtä kirjana. 90 sivua saturomaanin taikaa.

Mikko Repolainen, pelottava alussa, mutta hänestä saadaan lopulta kunnon kansalainen ja metsän kelpo asukas. Sen sijaan läheisen tilan ihminen, maalaisemäntä, on hirveä haulikkoa heiluttava rahanahne muijanrumilus, vielä pelottavampi kuin verenhimoinen hurttansa. Kirjassa emäntä ei näytä ihan niin karmealta kuin nukkeanimaatiossa.  

Animaatiota tehtiin 10 kuukautta, eli todella pitkä aika. Tulos on sitten sen mukainenkin. Metsä puineen ja kasveineen, nukkehahmot, huonekalut, kaikki on uskomattoman todenperäistä. Hahmojen kaikki vaatteet on ommeltu oikeasti. Ne ovat kuin räätälin työtä. Neuleet on työstetty käyttämällä cocktail-tikkuja kudinpuikkoina. Aivan fantastista. Oli hienoa katsella leffaa sen jälkeen kun meille oli kerrottu yksityiskohtia sen teosta.

Satu on saman ihanan satusedän punoma kuin klassikko Kolme iloista rosvoa (1955). Hyppelihiiri on saturomaani, aika pitkää kerrontaa. Pienet lapset eivät välttämättä jaksa kuunnella kauan kun heille luetaan sitä, mutta kuvat auttavat, ja uskoisin että elokuvaa jo aika pienetkin jaksavat katsoa. Sen jälkeen on taas antoisaa palata kirjan pariin. Kirja ja leffa vastaavat toisiaan niin hyvin että tuskin tulee pettymyksiä odotuksissa, sikäli kun aikoo kokea kumpaisenkin. 

Leffateattereihin järjestetään diplomeja pienille katsojille. Niihin täytetään oma nimi ja diplomista käy ilmi että lapsi on katsonut Hyppelihiiren. Sitä pitää osata erikseen pyytää kassalta (tai mistä sitä nyt pyydetäänkään). 

  

Kovasti nautin katselukokemuksesta Tennispalatsin teatterissa. Mielenkiinto säilyi alusta loppuun asti. Hapusin ensin korvalappuja suojakseni kun ääni tuntui liian kovalta, mutta loppumetreillä melkein toivoin lisää volyymiä kun musiikki huipentui upeaksi rytmikääksi rummutukseksi. 

Elokuvaa pääsee katsomaan vasta huhtikuussa, mutta kirja on jo julkaistu. Voi tilata: ADLIBRIS. Lämpimästi suosittelen pienille ja heidän vanhemmilleen ja isovanhemmilleen ynnä muulle suvulle. 

Viisikko karkuteillä, Enid Blyton

Teos: Viisikko karkuteillä
Kirjailija: Enid Blyton
Kustantaja: Tammi (Uudelleen suomennettuna 2016)
Alkuperäisteos: Five Run Away Together 
Käännös: Turun yliopiston suomentajaseminaari
FT Hilkka Pekkarisen johdolla
Mistä sain: Kustantajalta lahjaksi, kaunis kiitos :)

Juonikuvaus, kirjan tiedot ja tilaukset: ADLIBRIS.

"Lapset olivat väsyneitä. He olivat uineet, kävelleet ja soutaneet päivän aikana. Leo yritti pysyä hereillä vielä vähän aikaa, mutta hänkin nukahti varsin pian.

Yhtäkkiä Leo säpsähti hereille. Hän arveli kuulleensa ääntä. Kaikki oli kuitenkin hiljaista. Mikä ääni se oli mahtanut olla? Hiiviskelikö joku Stickeistä talossa? Ei, se ei ollut mahdollista, sillä Tim olisi ilmoittanut siitä haukkumalla kovaäänisesti. Mikä ihme se sitten oli? Jokin oli varmasti herättänyt hänet." 

Paljastettakoon teille että Pauli se siellä hiiviskeli. Hän yritti paeta yksin Kirrinin saarelle, koska hänen äitinsä ja isänsä poissaollessa kodissa määrää kamala Stickin perhe; keittäjä, hänen luihu miehensä, heidän poikansa Edgar ja Haisu-koira (virallinen nimi Raisu). Leo sai estetyksi Paulin aikeet ja puhui hänet ympäri lähtemään saarelle pakoon koko Viisikon voimin seuraavana päivänä. 

Enid Blyton on osannut kuvata kaiken niin tehokkaan mukaansatempaavasti että jännitän ja kauhistelen ja vihaan Stickin perhettä siinä missä Viisikkokin. Näen Tim-koiran kuin filmiltä kun se hyppii ja heiluttaa häntäänsä ja tahtoo ajaa kaneja takaa. Saarelle johtava karikko ja kivikkoranta, hylky, hiekkapoukama, luola, rauniolinna, vankityrmä maanalaisine käytävineen... kaikki tuntuu mahdottoman todelliselta. Näitä seikkailuja elin siskoni kanssa lapsena kun leikimme Viisikkoa peiton alla. Meillä oli muka luola ja valaisimme sitä taskulampulla. Hassua päästä kivan jännityksen tunnelmaan vielä aikuisenakin. Onko oman mielikuvituksen tuotetta vai armoitetun kirjailijan ansiota? Varmaan molempia, mutta enimmäkseen kirjailijan lahjakkuutta. Vahva elämys, intensiivinen lukukokemus. Viisikot ovat olleet nuoruuteni lukemistoa.

Joissakin kohdissa huomaa että poikien ja tyttöjen kasvatustavoitteet ovat ennen poikenneet nykyisistä, ja paikoin pilkahtaa englantilaisen yhteiskunnan luokkasysteemi, mutta enimmäkseen kirjaan pystyy heittäytymään mukaan aivan kuin se olisi yleispätevää, kaikille sopivaa elämää. Pahiksia ja hyviksiä, arkoja ja rohkeita, poliiseja ja rikollisia, moraalia ja sen puutetta. Asennekasvatusta rivien väleissä. Kirjan lopussa huomautetaan painokkaasti että rouva Stick on huolissaan oman poikansa vuoksi, mutta ei uhraa ajatustakaan kidnapatulle tytölle joka pelkää henkensä edestä. Aiheellinen kommentti. 

Kirja päättyy näin: "He lähtivät juoksemaan iloisina ja huolettomina, viisi lasta ja koira omalla rakkaalla saarellaan. Jätämme heidät sinne viettämään onnellista viikkoa. Sen he ovat ansainneet." 

Viisikoista ollaan nyt saatu nauttia suomeksi 60 vuotta. 

Lueskelin kirjan päätyttyä englanninkielisiä merkintöjä tästä Viisikosta. Plot: Julian, Dick and Anne arrive in Kirrin to stay with their cousin George for holidays. ( = Juoni: Leo, Dick ja Anne saapuvat Kirriniin viettämään lomaa serkkunsa Paulin kanssa.)

Täältä voi lukea englanniksi: LINKKI.

 Ensipainoksen kansi (1944)

Omat aikaisemmat Viisikko-kirjaraporttini:

VIISIKKO AARRESAARELLA: LINKKI

VIISIKON UUDET SEIKKAILUT: LINKKI

ja postaus retkestä Suomenlinnaan: VIISIKKO-PIKNIK.

Iloinen asia että taas uusi lasten sukupolvi saa nauttia näistä iki-ihanista romaaneista. Mitenkähän pitkälle tulevaisuuteen näitä luetaan?

Sisarlan julkistamistilaisuus

Kakkukahvien voimalla juhlittiin uutta kirjaa. Tammen kustantama Sisarla on Lumikki-trilogian kirjoittajan, Salla Simukan ensimmäinen lastenromaani. Käännösoikeudet on myyty jo moneen maahan ja Atlantin toisella puolella kirjalliset tahot mainitsevat teoksen kuuluvan maailman huippujen joukkoon. Englanninkielinen nimi on Sisterland. Kuvittaja Saku Heinänen on niinikään ansioitunut kirjantekijä ja graafinen suunnittelija.Tämä on hänen ensimmäinen kuvituksensa muuhun lastenkirjaan kuin omiin Zaida-teoksiinsa. En ole vielä lukenut Sisarlaa, mutta kurkkasin sisään ja lumouduin kauniista mustavalkoisista piirroksista. 

Pirteät tarjoilut miellyttivät lapsiakin.

Heitä juoksenteli ja ryömi iloisina muun väen joukossa.

Nuorin oli blogikaverini Kian runsaan kuukauden ikäinen tyttö.

Salla Simukka itse.

Satutädille sopiva värikäs olemus.

Ihastuin tuohon pääkoristeeseen.

Valmistautukaa isoon sihinään: "Salla Simukan Sisarla, Seikkailu toisessa maailmassa." Ja sihinä jatkuu (ulkopuoliset kyselevät jättikö joku kaasun päälle vai onko täällä käärmeitä?):

Vasemmalta lukien: Sanna Uimonen (kustannustoimittaja), Salla Simukka (kirjailija), Saku Heinänen (kuvittaja), Saara Tiuraniemi(kustantaja), Elina Ahlbäck (literary agent). Sssuurenmoista sssakkia!

Kuvassa Saara Tiuraniemi haastattelee kirjailijaa ja kuvittajaa. Innostuksen havaitsi ilmassa. Kysymykset ja vastaukset lentelivät ja ilahduttivat meitä kaikkia. Ai että odotan pääseväni lukemaan Sisarlan. Nostin sen lukupinoni päällimmäiseksi, Viisikon ja Poirotin päälle. Kunhan Naondel on luettu loppuun on Sisarlan vuoro.

Ennen julkistamisjuhlaan lähtöä eilen ehdin huomata että Marika Oksa oli blogannut Sisarlasta. Tässä LINKKI. En halunnut kovin tarkkaan lukea koska oma lukukokemus vielä edessä, mutta näin sen verran että henkilöhahmoihin kuuluu pöllö nimeltä Poelloe. Etsimättä tuli mieleen Edgar Allan Poe ja kyllä riemastuin kun kuulin Simukalta itseltään että Poelloe nimenomaan ihailee Poeta. Saa nähdä mitä kaikkea huumoria kirjan kansien välistä löytyy. Ennakkomainonnan perusteella tämä on erittäin lupaavaa. 

Juoniselostusta ja taustatietoa voimme lukea täältä: Adlibris.